vapaaehtoista kehitysyhteistyötä ja virkistävää yhteistoimintaa
We wish kindly that you manage to follow our work in Zambia just following papers that are written in Finnish. Nowadays it is so easy to translate texts and unfortunately we have no staff to do that kind of work. Thank you!
Lokakuun 2014 matkalla toimitimme Diamniadion kylään 12.600 euron lahjoitussumman, jotta koulun rakennustyö saataisiin käyntiin. Matkan aikana tutustuimme myös Dakarin kaupunkiin ja suolajärveen.
Ohessa matkakertomus lokakuun 2014 matkasta:
HANKEMATKA SENEGALIIN 9.-21.10.2014
Olemme olleet toista vuotta mukana Opetushallituksen Komppi-hankkeessa viemässä eteenpäin kehityskumppanuuden sanomaa. Nyt lähdimme paikan päälle Senegaliin saattamaan käyntiin Diamniadion kylän kannalta varsin merkittävän kehityshankkeen: yläkoulun rakentamisen. Teemme tämän matkan analyysin siten, että kerromme kronologisessa aikajärjestyksessä kuvauksen matkasta. Siinä matkan kuluessa tulee esiin monta mielenkiintoista ja joillekin ehkä opettavaistakin tarinaa.
Uskoisin, että itse Senegalin tasavaltakin on useimmille tätä lukeville henkilöille varsin vieras tuttavuus. Nyt siitä on huomattu jotakin sen takia, että joka päivä uutisissa näkyy kartta, jossa Sierra Leonen naapurimaanakin on esillä Senegal. Ja alueellahan riehuu ebola-virus. Siksi sitä tulisi karttaa ja sille puolelle maapalloa ei kenenkään pitäisi matkusta. Meidänkin matkalaisjoukkoomme oli yritetty vaikuttaa ja saada matkalaisia perumaan matkansa. Me kuitenkin luotamme siihen tietoon, jonka olemme saaneet Suomen ulkoasiainministeriön erittäin palveluhalukkaalta viisumiosastolta sekä Suomen Nigerian suurlähetystön lausunnoista. Suomella ei ole lähetystöä Daakarissa Senegalissa vaan alueen asioita hoitaa Suomen lähetystö Nigeriassa.
Senegal on siis on valtio läntisessä Afrikassa. Sen pinta-ala on 196 722 neliökilometriä ja väkiluku 12,6 miljoonaa. Siis noin puolet Suomen pinta-alasta ja reilut kaksi kertaa enemmän väkeä. Mitään suurta väenpaljoutta seei kuitenkaan meille lupaa. Maan pääkaupunki on Dakar, jossa on asukkaita noin kaksi miljoonaa. Eilen illalla kaupunkiin saapuessamme emme oikein vielä saaneet minkäänlaista kuvaa kaupungista: kaikki oli pimeää ja väkeä paljon liikkeellä katujen varsilla. Senegal on Afrikan läntisin valtio ja sen naapurivaltiot ovat Gambia, Guinea-Bissau, Guinea, Mali ja Mauritania.
Maa on saanut nimensä Senegaljoesta. Gambia ja Gambiajoki jakavat Senegalin kahteen eri alueeseen, jotka poikkeavat toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti ja etnisesti.
Toisen maailmansodan jälkeen poliittiset valtarakenteet maailmassa järkkyivät suuremmalla voimalla kuin meidän omassa sotesopassa tällä hetkellä. Islamistiset ja marxilaiset liikkeet vaativat Senegalin itsenäistymistä, mutta lopulta Léopold Sédar Senghorin perustamasta Progressiivinen senegalilainen unioni -järjestöstä tuli maan nationalismin lipunkantaja. Senegal ja autonominen Ranskan Sudan yhdistettiin 1959, ja se itsenäistyi 1960 nimellä Malin liittovaltio. Jo kahden vuoden kuluttua liittovaltio hajosi poliittisiin erimielisyyksiin, ja Senegal ja Mali perustettiin. Senghorista tuli Senegalin ensimmäinen presidentti.
Senegalissa oli sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana yksipuoluejärjestelmä, mutta maasta ei koskaan tullut kuitenkaan diktatuuria. Ainoa puolue oli Progressiivisen senegalilaisen unionin seuraaja Senegalin sosialistinen puolue, joka säilytti enemmistön parlamentissa vuoteen 2000 asti. Ihan ymmärrettävää, että täälläkin annettiin tuki sille taholle, joka oli voimallisimmin onnistunut ajamaan kotimaan etua taistelussa vanhoja valtarakenteita vastaan. Yksipuoluejärjestelmästä tuli nelipuoluejärjestelmä 1974 ja monipuoluejärjestelmä 1980.
Vuonna 1981 Senghor luopui presidenttiydestään ja Abdou Dioufista tuli hänen seuraajansa. Samana vuonna maassa yritettiin vallankaappausta, mutta Diouf pysyi vallassa armeijan tuella. Vuonna 1982 muodostettiin Senegalin ja Gambian muodostama valtioliitto Senegambia, joka kesti vuoteen 1989 saakka. Vuonna 1982 alkoi myös pitkä sisällissota maan eteläisessä maakunnassa Casamancessa, joka halusi itsenäistyä.
Neljä vuosikymmentä hallinnut Senegalin sosialistinen puolue hävisi vaalit ensimmäisen kerran vuonna 2000, ja Senegalin demokraattinen puolue nousi valtaan. Demokraattisen puolueen perustaja on vuosina 2000–2012 presidenttinä toiminut Abdoulaye Wade. Wade alkoi neuvotella Casamancen kanssa rauhasta, joka saatiin aikaan vuonna 2004. Yli 20 vuotta kestäneessä sisällissodassa on avustusjärjestöjen mukaan kuollut noin viisituhatta ja 60 000 on joutunut lähtemään kodeistaan. Rauha Casamancessa ei kuitenkaan ole kestänyt. Syksyllä 2009 Casamancessa oli jälleen levottomuuksia.
Tässä suhteessa Senegal eroaa toisesta avustuskohteestamme Sambiasta, jossa ei ole juurikaan esiintynyt sisäisiä väkivaltaisuuksia itsenäistymisen jälkeen.
Senegal on tasavalta, jonka presidentti valitaan vuoden 2001 lakimuutoksen mukaan joka viides vuosi. Ensimmäinen presidentti oli Léopold Sédar Senghor. Kaksikamarisen parlamentin kansalliskokouksessa (alahuone) on 150 edustajaa ja senaatissa 100 edustajaa. Demokratia on vakiintunut, joskin silloinen presidentti Abdoulaye Wade pyrki lykkäämään vuoden 2006 presidentinvaaleja. Wade valittiin vuoden 2007 vaaleissa toiselle kaudelle. Presidentinvaalit sujuivat rauhallisesti.
Yksi Waden vuoden 2000 presidentinvaalikampanjan teemoista oli korruption vastustaminen. Waden kaudella korruptio kuitenkin lisääntyi.
Kuolemantuomio poistettiin vuonna 2004.
MATKAT KOTISUOMESTA
Käytännön matkajärjestelyt Vesilahdessa sujuivat erinomaisesti. Koulumaailmassa mukana olevana on saanut varautua siihen, että varsinkin bussien kohdalla voi varautua niiden saapumiseen hyvin yllättävillä aikatauluilla. Meidän kohdallamme aikataulumme toimi kuin rasvattu Helsinki-Vantaan lentokentälle saapumista myöten. Minuutilleen.
Porukka lähti matkaan kovin pienillä yöunilla. Itselläni useampi edellinen yö oli tullut elettyä aktiivista elämää, mutta koneeseen kaikki kuitenkin pääsimme ja tiesimme, että tulevilla lennoilla voi levätä.
Lähtö Helsingistä hieman oikutteli. Kone oli lähdössä aikataulussa, mutta juuri lähtöhetkellä kapteeni ääni särähdellen kertoi, että nyt siirrymmekin tekniikkahallille vaihtamaan jotain rikkoontunutta osaa. Tällä kertaa annettu korjausaika piti ja tunnin päässä Aloitimme matkaa. Brysselin reitin koneeksi kone oli yllättävän suuri, Airbus 340-300. Lentoemäntä sanoi, että rahtia oli niin paljon, että piti matkata isolla koneella. Isossa koneessa olisi ollut monia matkaa mukavoittavia tekijöitä, kuten viihdejärjestelmä. se ei kuitenkaan juuri tällä lennolla toiminut. Nautimme itseämme arvovaltaisemmasta seurasta, kun kyydissä istuivat myös Pentti Arajärvi ja Pekka Sauri.
Brysselissä kaikki sujui niin kuin pitikin ja lento Madridiin lähti ja saapui ajoissa, Madridin neljän tunnin odotuksemme sujui mukavasti, kun löysimme ravintolan nimeltä - : lentokenttäravintolaksi aivan uskomattoman edullinen hintataso ja hyvä palvelu. Lupasimme aktiivisesti mainostaa tätä paikka kaikille Madridiin saapuville.
Loistavasti sujuneen päivän kruunasi viimeinen lentomme Madridista Dakariin. Vajaan viiden tunnin lennolla saimme nauttia erinomaisen aterian kaikkine ruokajuomineen.
Olimme tällä kertaa valmistautuneet hyvin maahan saapumiseen. Kaikille oli hankittu etukäteen netistä viisumi. Vuonna 2012 suomalaisilta viisumia ei vaadittukaan. Toki kentällä jonotettiin, mutta kaikki sujui hyvässä järjestyksessä. Saimme passeihimme hienot valokuvalliset viisumit ja pääsimme siirtymään matkalaukkujen etsimiseen.
Silja ilmoitti iloisella äänellä saapuessani matkalaukkuaulaan, että matkalaukkuni on hajonnut. Muiden siirtyessä rahanvaihtoon, raahasin rikotun laukkuni vahinkoilmoitustiskille ja hankin pahanteosta todisteen. Tähän loppui vanhempainyhdistyksen lahjoittaman upean matkalaukun maailmanvalloitus. Monta mannerta ja maata se ehtikin jo kokea. Matkoilla tästä on alkanut tulla enemmänkin sääntö kuin poikkeus, joten ei se nyt oikeastaan sen enempää harmita. Kokemuksesta tiedän, että vakuutusyhtiöni on näissä korvausasioissa kovin nopea ja avokätinen, niin asia kyllä hoituu. Toisin on sen yhden matkalaisemme kohdalla, jolla periaatteessa oli oikeus lääkärintodistuksen perusteella peruuttaa matkansa, mutta vakuutusyhtiön asioita hoitanut henkilö omatoimisesti asiakkaalle ilmoittamatta mennyt poistamaan hänen jatkuvan matkavakuutuksensa ja lääkärintodistuksella ei ollut siis mitään käyttöä. Hänen osaltaan toki matka on sujunut hyvin, mutta päivittäisiin ohjelmiin pitää valmistautua erilaisella otteella. Ei niitä lääkärintodistuksia tyhjästä kirjoiteta.
Olimme saaneet käydä kaikkien matkalaisten osalta monia uusia toimenpiteitä. Afrikan maahan saapuminen ennalta haetun biometrisen viisumin pohjalta oli kaikille uutta. Pakko sanoa, että se kokonaisuus loppujen lopuksi sujui oikein hyvin. Toimenpiteet hajonneen matkalaukun osalta Afrikassa hoidettuina olivat myös useimmille ihan uutta koettavaa ja opittavaa. Sekin asiana sujui kentän kaukaisessa sivuhuoneessa ihan asiantuntevasti ja vauhdilla.
Muu joukko oli minun matkalaukkuepisodini aikana ehtinyt siirtyä pihalla ja kokoontua siellä näkyneen ison TAPANI-kyltin ympärille. Siellä oli odottamassa Mamadoun veli Sheijk kavereineen. Siirryimme Toyota Hiacella majapaikkaamme. Matkalaukut koottiin auton katolle ja suojattiin turvallisesti verkolla. 11 matkalaista, yksi kuljettaja ja kaksi saattajaa siirtyivät matkustamon puolelle. Autoon jäi vielä runsaasti paikkoja. Sambian matkoillahan olemme todenneet tällaisten autojen pystyvän ottamaan kuljetusvastuun jopa 24 matkustajasta. Sambiasssa käyttämiimme autoihin verrattuna tämänkertainen oli huomattavasti paremmassa kunnossa ja kattorakenteita tutkiessaan joukkomme insinööri päätteli, että auton kattorakenteita on vahvistettu.
Ajomatkan sanottiin kestävän 30-40 minuuttia. Olimme miljoonakaupungissa. Asukkaita on noin 2 miljoonaa ja infrastruktuuri ei ole ihan länsimaiden tasolla. Matkanteko ei siten suju ihan yhtä jouheasti. Yhdentoista aikaan illalla liikenteessä on vielä’ runsaasti myös hevosia ja taisi siinä muutama aasikin – siis kuljetusjuhta, liikenteen seassa vilahtaa. Kyllä se laukun hajoaminen tuntui jonkin verran kismittävän, kun monet muut havainnot lentokenttärakennuksesta poistuessa jäivät tekemättä. Ilmanala oli, ei nyt erityisen ahdistava, mutta ilmanalaa hengittäessä ei myös kuulunut ihailevia huokauksia kehon läpi kulkevasta lämmön tunteesta. Kello yhdentoista aikaan illalla voi sanoa, että 27 astetta on aika lämmintä. Lämpötilan kokemiseen liittyi monien muiden aistien näkemyksiä tilanteesta. Tuoksut olivat yksi vahva tekijä. Jotain jätteenkeräykseen kuuluvaa varmasti loijui jossain lähistöllä ja kun ajoimme vähän pitemmälle vahvistui myös se näkemys, että jätteen keräystä ei tässä maassa ollut lainkaan organisoitu.
Dakarin majapaikasta puhuttaessa oli yksi toive ollut se, että meri ei olisi kovin kaukana. Sheijk kaverinsa sanoivat meren olevan alle kilometrin päässä majapaikastamme. Todellisuudessa matkaa oli reilut sata metriä. Mamadou Suomessa siis näytti tietävän tämän asian paremmin. Kaverukset eivät muutenkaan tuntuneet tietävän, missä asuntomme oikein sijaitsi, sillä he joutuivat nappaamaan kyytiin vielä yhden lähistöllä asuvan, jotta paikka lopulta löytyisi. Emme valita. Täällä käytettävissä olevalla osoitejärjestelmällä me emme varmaan olisi löytäneet asuntoamme koko Senegalin matkamme aikana.
Todellakin meille oli varattu kokonainen kaksikerroksinen asuintalo. Sisään astuessa ainakin itse ihmettelin talossa sisällä olevaa tuoksua. Se oli onneksi jokin suitsuke, jonka tavoitteena kai oli peittää kaikkia muita hajuja.
Paikka näytti asianmukaiselta: käytössämme oli viisi huonetta, kaikissa ilmastointi, Lassella lisäksi oma televisio, peseytymistilat oli kaikissa huoneissa ja suuret parivuoteet olivat poikkeuksellisen kovia. Lisäksi käytössä oli yhteistila, jossa oli mm. suuri televisio. Aamiaiset ja muut ruokailut voi nauttia yläkerran tasanteella, jossa oli tilaa noin 200 m2. Vaikutti hyvältä. Muistat varmaan, että olemme Afrikassa.
Olimme sopineet aamiaisen klo yhdeksäksi. Tapaaminen aamulla oli aika yllättävä. Useampi kehui nukkuneensa joko elämänsä parhaat unet tai sitten ainakin parhaat pitkiin aikoihin. Siinä kovassa sängyssä piili jokin taika.
Itselleni pienoinen shokki oli klo 6 aikaan kuulunut järkyttävä molotus. Emme toki myöhään illalla havainneet, että majapaikkamme vieressä sijaitsee moskeija. Tämän miehen työvuoro näytti alkavan varsin aikaisin ja hänellä saattoi olla lieviä sadistia taipumuksia koittaessaan saada äänensävynsä ärsyttävyyskynnyksen korkeaksi. Vaikutti siltä, että puhe ei olisi tullut nauhalta, sillä mies röki muutaman kerran kesken puheensa, mutta kai sitä äänitettä tehdessäänkin voi rökiä. Hetken shokin jälkeen ei voinut muuta kuin nauraa sängynlaidalla tätä tervehdystämme uudenlaisen kulttuurin piiriin. Ja uskotte varmaan, että tämä ei jäänyt neljän Dakarin päivämme ainoaksi kutsuhuudoksi.
Aamiainen oli hyvä. Perinteinen: kahvia, patonkia, maissihiutaleita.
Aamiaisen jälkeen lähdimme kulkemaan viereiselle hiekkarannalle. Meren jylinä oli tuonut mukavan tunnun jo edelliseen yöhön. Hiekkaranta näytti loppumattoman pitkältä, hiekka vaaleaa, pehmeää. Rannalla oli aivan liian paljon roskaa. Harmiksemme kuulimme, että tällä rannalla ei sitten saisi mennä lainkaan uimaan. Eikä siellä todella uimareita näkynytkään. Merivirrat olivat kuulemma niin voimakkaita, että sellaisen pyörteeseen kun joutuisi ei paluuta olisi.
Yksi seurueemme jäsen jäi rannalle katselemaan horisonttiin. Hänestä hiekka oli niin hienoa, että siihen hankitulla elopainolla hukkuisi ennen kuin ehtisi päästä voimakkaan merivirran pyöriteltäväksi.
Pienen rannalla tepastelun jälkeen päätimme lähteä tutustumaan Dakarin keskustaan.
Majapaikkamme sijaitsi tavallisen kansan asumuksen keskellä. Aluksi emme tohtineet tehdä seikkailuretkiä kovin pitkälle ympäristössä, eikä tosin aikaakaan siihen olisi ollut. Rauhallisesta seutu vaikutti ylipäätään, eikä meihin kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Mitään julkista liikennettä ei tietääksemme tältä suunnalta kaupungin keskustaan ollut, joten odottelimme jälleen taksia hakemaan meitä.
Kaupunkiin saapuessamme päivä läheni puolta päivää ja osa porukasta oli mannermaisen aamiaisen jälkeen jo nälissään. Shjeik hakikin meille ilmastoitua lounaspaikkaa. Se löytyi varsin pian ja suuremmitta pohdinnoitta päätimme tilata kaikille päivän lounasannoksen: kalaa ja jokin jälkiruoka.
Paikka oli varsin länsimainen. Baaritiskillä äkyi paljon sellaisiakin tuotteita, joiden oletimme olevan tässä maassa kokonaan pannassa. Pari minuuttia saapumisen jälkeen oppilaat, Eero ja minä havaitsimme, että wifi on toiminnassa tässä paikassa, ja suurin osa istuntoajasta kuluikin kanssamatkustajien kannalta rattoisasti: emme häirinneet heitä kysymyksillämme vaan keskityimme kaikenlaisten hei/moi/hai-viestiten välittämiseen pääasiassa koti-Suomeen.
Ruokas oli ranskalaiseen tyyliin lautaselle aseteltu, mutta ranskalaisiin annoksiin erona oli se, että tässä oli ihan syötävää. Kala kastikkeineen oli erinomainen. Jälkiruoka jäljitteli ranskalaista creppiä. Pienen taitetun letun viereen asetettu ohut appelsiininsiivu antoi siihen oikein pikantin maun.
Hyvä aloitus tähän maahan tutustumisessa. Paikka sai porukaltamme arvosanan 9+, siis meidän arvosteluasteikolla erinomainen.
Lämpöä oli jo +35 C –astetta. Matka jatkui kohti käsityötaiteilijoiden aluetta. Siellä oli kymmenittäin erilaisia kojuja, joista löytyi erilaisia käsityötaiteilijoiden töitä. Palautimme mieliimme metodi Nuuteron eli tiukan tinkaamisen ja se todella toimi. Suuria Joulumyyjäisiä varten tulee toki hankkia erilaisia tuotteita myytäväksi, mutta tässä alussa aika kului muiden auttamisessa metodi Nuuteron käytännön sovelluksissa. Hinnat ropisivat alaspäin ja monia tuliaisia kotiin tuli hankituksi.
Alueella oli varsin hiljaista. En huomannut törmänneeni täällä muihin turisteihin. Median voima varmaan näkyi huolestuttavalla tavalla myös Senegalin valtion matkailutuloissa. Ebolan hyökkäystä pelätessään ihmiset olivat jääneet kotiin tai vaihtaneet matkasuunnitelmansa turvallisempaan vaihtoehtoon: Tuurin kauppakeskukseen ja hotelliin.
Matkamuisto-ostosten jälkeen siirryimme vapaudenpatsaalle. Se on noin 50 metriä korkea veistos, joka kuvastaa senegalilaisten itsenäisyyden saavuttamista 1960. Nainen ja mies kannattelevat lasta, maan tulevaisuuden toivoa. Patsaankin alueella oli varsin vähän väkeä. Patsaan eteen pääsi nousemaan ilman maksua. Osa meistä valitsi 250 portaan nousemisen ja osa matkamuistoesineiden tutkimisen parkkipaikan vieressä.
Hotellille palataessamme pyysimme pysähdystä jossain paikallisessa supermarketissa. Sellaiseksi Sheijkh tulkitsi Shellin huoltoaseman. Kyllähän sieltäkin löytyi tarvitsemiamme tavaroita: saippuaa, shampoota, makeisia ja juomaa. Tämän jälkeen seisahdimme vielä kadun varrella hedelmäkojuilla. On se kumma, että hedelmät Suomessa eivät juurikaan ole kalliimpiakuin täällä tuottajamaassa. Saakohan paikallinen tuottaja niistä yhtään mitään itselleen. Täällä herkut sai ilman torjunta-aineita, eivätkä ne sitten monta päivää huoneessa lojuessaan säilyneetkään.
Olimme tilanneet illallisen hotellille klo 20. Täksi illaksi toivoimme kasvispainotteista ateriaa. Ennen ruokailua porukkaa ehti poiketa vielä rannalla. Itsekin tulin pikaisesti pyrähtäneeksi siellä. Oma vierailuni jäi tosi lyhyeksi sillä havaitsin lapsilla olleen todella kanan muistin. Erään paikallisen tiedustellessa ovatkohan nuo rannalla telmivät lapsen minun lapsiani, huolestuin oikeasti. Juuri aamulla olimme kuljeskelleet rannalla ja meille oli monta kertaa toistettu, että tällä rannalla ei saa mennä uimaan. Jos tällaista oletettavasti perusteltua kieltoa ei olisi,olisivathan tuhannet rannalla olleet paikallisetkin varmasti meressä pulikoimassa. Mutta ei. Siellä ei juuri monta muuta näkynyt kuin meidän kuumasta vedestä ja satunnaisista terhakoista aalloista nauttivat pellavapäämme. Laineiden tyrskyjen takia huutoni ei kantanut minnekään, mutta käsillä viittilöimiseni sentään tehosi ja joukko alkoi lähestyä rantaa saarnaani odotellen. En ollut monisanainen.
Illallinen oli jälleen maittava. Kasvisten lisäksi aterialla oli kalaa, jonka kaikki arvioivat todella maittavaksi.
Lauantaina 11.10.2014 olimme aamulla lähdössä Goréen saarelle. Taksia saimme odottaa 20 minuuttia ja tiukan tutkimuksen jälkeen selvisi, että myöhästymisen syy oli Mamadoun veljessä Shejkhissä. Eihän se nyt meille suuri asia ollut, mutta turhanpäiväinen odottaminen helteessä ei nyt niin mukavaa ole ja sen kyllä tietää, että myöhästyistä ei hinnassa mitenkään huomioida.
Pääsimme matkaan klo 9.48. Kuljimme läpi koko kaupungin. Moottoriteillä liikenne oli todella vilkasta ja jossain vaiheessa kuului pillin vihellystä. Sen seurauksena kuljettaja pysähtyi tien varteen, poistui autosta ja meni muutaman sadan metrin päähän. Siellä odotti muutama poliisi. Sen paremmin kuljettaja kuin Sheijkhkään eivät olleet halukkaita kertomaan, mitä tapahtui. Matka jatkui, eikä mikään ainakaan ajamiseen liittyen näyttänyt muuttuvan.
Saavuimme satamaan ja tapasimme meitä opastamaan lähtevän henkilön. Aluksi jälleen tuttu kuvio. Nyt piti taas taksille maksaa maksu tästä puolen päivän ajasta ja tällä kertaa valuutta olikin paikallinen frangi. Liittyyköhän tämä poikkeuksellinen vaatimus jotenkin äskeiseen kohtaamiseen poliisin kanssa. Lisäksi piti maksaa laivamatkan menopaluuliput ja kaikenlaisia muita hallintokuluja.
Satamaterminaalissa oli paljon väkeä. Sheijkh kertoi, että hänen on nälkä. Lopetin puhelinviesteihin vastaamisen ja kävin ostamassa ruokaa nälkäiselle. Ilma oli kamalan kuuma.
Laiva tuli tupaten täyteen. Joku koputti olkapäihin vasemmalta ja kertoi, että perillä voisi tyttöjen hiuksiin laittaa käkkyröitä. Sitten tuli toinen kertomaan, että voisin perillä ostaa ainutlaatuisia antiikkiesineitä ja jne. Tarjontaa riitti kaikenlaisiin elämäntilateisiin, mutta kuka voisi taata edes hetken rauhan.
Laivamatka kesti kaksikymmentäviisi minuuttia Goreen saarelle, Mereltä katsoessa paikka näytti kauniilta. rantautumispaikan edessä oli merkki, joka pakotti kiertämään sisääntulossa. Opas kertoi, että kyseessä oli toisen maailmansodan aikana paikalle upotettu sota-alus.
Saarelle saavuttaessa maksettiin yleismaksu turistitoimistolle siitä, että meitä opastetaan saarelle, lisäksi maksettiin matkustajakohtainen maksu ja hetken kuluttua vielä erikseen sisäänpääsymaksu orjuudesta kertovaan museoon.
Sää on aivan upea, puolipilvinen, hieman tuulta ja turisteja ei ollut tungokseen asti. Kiersimme orjamuseon huoneesta huoneeseen. Paikat olivat aika lailla siloitellussa kunnossa,mutta huonekohtaiset kertomukset toivat kyllä tuon ajan karmeuden kaikkien aistien tuntemusten piiriin. Pienissä 5-8 neliömetrin tiloissa oli eri lailla toisiinsa kiinnitettyinä 15-20 orjaa. Toisissa tiloissa oli maalattia, mikä lisäsi erilaisten sairauksien riskiä. Alue oli eri vuosisatoina eri maiden hallinnassa. Aluksi valtaa pitivät portugalilaiset, heidän jälkeensä rikkauksia kansakunnalleen ryöstivät hollantilaiset ja viimeksi sitten kulttuurinsa piirteitä saarelle toivat ranskalaiset.
Senegalin Dakarin yksi valintaperuste orjatukkukaupan keskukseksi oli sen sijainti. Matka Amerikkaan oli Senegalista lyhyin useimpiin paikkoihin. Orjiahan kuljetettiin Pohjois-Amerikan lisäksi Länsi-Intian saaristoon, Väli-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan.
Kauniin paikan olivat orjien myyntipaikaksi valinneet. Kristityt valtiot ehtivät harjoittaa tätä toimintaa noin 300 vuotta ennen kuin toiminnalle asetettiin rajoja. Ranska lopetti orjakaupan 1848 ja Yhdysvalloissa orjuus kiellettiin sisällissodan lopussa 1865.
Hiljaiseksi kierros veti koko ryhmämme. Ihmettelimme maailman hulluutta, mutta samalla kyllä muistimme monia tämän hetkisen maailmankin tilanteita ja emme juuri positiivisemmiksi muuttunut. Ihan niin kuin koulukiusaaminen: kuka tämä maailman hulluuden joskus lopettaa?
Teimme kierroksen saarella. Näimme koulun, joka toimii sisäoppilaitoksena. Sen oppilaiden suoritustaso valtakunnallisissa testeissä on kuulemma pitkään ollut maan huippua. Vierailimme taiteilijoiden luona, joka valmistivat perinteisiä senegalilaisia töitä hyvin vanhalla metodilla. Saimme esityksestä mukavan videonpätkän ja ostimme joukon upean näköisiä töitä kaupattaviksi suurissa joulumyyjäisissä.
Jatkoimme kierrosta nousten Goreen korkeimmalle kohdalle. Siellä sijaitsi lounasravintolamme, jonka toiminnasta vastaava sattui olemaan Mamadoun kouluaikainen ystävä. Söimme täällä meille suositellun rapuannoksen. Sen valmistaminen kesti pitkään, mutta olimme muutenkin ilmanalasta ja raskaasta noususta uupuneita, joten odotus sopi meille oikein hyvin.
Ruoka oli kaikkien mielestä aivan uskomattoman hyvää, erityisesti annokseen kuulunut kermainen kastike maistui taivaallisesta. Annokseen kuuluneet vihannekset ja muut lisukkeet olivat myös todella maittavia. Minkähän maailmankolkan vaikutusta tämä erinomainen kulinarismi mahtaa täällä olla?
Lopuksi saimme ravintolan pitäjältä vielä kiitokseksi café noirit sekä viisi isoa pulloa jaksaaksemme jatkaa matkaa.
Loppumatkasta sattui sitten tähän päivään kuulunut sekaannus. Otimme vakavasti oppaan meille kertoman laivan paluuajan klo 15.30. Osa porukasta ehti laivalle ennen tuota ajankohtaa. Oppilaita oli kuitenkin vielä silloin rannassa nauttimassa uinnista satojen paikallisten ihmisten seassa. Laiva ei ollutkaan lähdössä klo 15.30 vaan lähti jo klo 15.10. Osa joukostamme jäi siis saarelle ja osa palasi kaupunkiin. Isompaa ongelmaa asiassa ei ollut. Kummassakin paikassa odottelijoille varmaan riittäisi tekemistä.
Tarkistimme ensin virallisesta aikataulusta, että seuraava laiva lähtisi klo 16.30. Satamalaiturilla istuskeli aiheutti sen, että erilaisia kauppamiehiä tuli koettelemaan pinnaa. Uskomattoman jääräpäisiä kavereita. Yksikin aloitti ainutlaatuisen antiikkituotteen esittelynsä ja sanoi hinnaksi heti 40.000 CFA. Totesin, että en moista kapistusta tarvitse ja hinta olisi kuitenkin 5.000 CFA. Kaveri jaksoi jankuttaa ja toistin samaa sanomaani toistamisesta päästyäni. Kolmenkymmenen minuutin jankkaamisen jälkeen hinta oli 8.000 CFA ja pysti jäi minulle. Siinä taas yksi metodi-Nuuteron oivalluksella hankittu tuote parantamaan lasten koulunkäyntiä Diamniadion kylässä. Tuosta tuotteesta varmaan tulee kova kilpailu Suurissa Joulumyyjäisissä – niin komea se on.
Odotellessamme ryhmän tytöt pääsivät mukaan johonkin haastatteluun, jota teki Saksasta kotoisin oleva nuorimies. Tytöiltä kysyttiin, mistä he pitävät Senegalissa ja mistä eivät pidä ja millaista heillä on ollut matkalla. Lisäksi kysyttiin mielipidettä katumyyjistä. Aikanaan tästäkin asiasta varmaan ilmestyy jokin tutkimus, jota sitten lainataan lauantain Uutisvuodossa tehtävien vaativien kysymysten pohjaksi.
Laivamatka ainakin itselläni sujui torkahdellen. Kuuma päivä oli tehnyt tehtävänsä ja ihokin muistutti siitä, että huolenpito siitä oli jäänyt osaltani ala-arvoiseksi.
Majapaikassa nautimme illalliseksi porsasta ja sekin oli jälleen todella maittavaa spagetin kera. Tämän maan ruoka on saanut tähän asti erinomaiset pisteet, eikä meidän ole tarvinnut poikkeilla missään fast food –paikoissa. Oppilaat ovat olleet kaikkiruokaisia ja eivät ole ruuasta ruinanneet. Sekin tässä matkassa on ollut erityisen poikkeavaa kaikkien aikaisempien vuosikymmenten matkoihin: oppilaat ovat osanneet aina kysyä, onko ruokapöydästä mahdollista poistua jossain vaiheessa iltaa. Näiden lasten perheissä on ainakin pöytätavat kunnossa perheen kesken. Ruokailutuokiot varsinkin iltaisin varsin pitkiksi, sillä tällä ei muita rientoja ennen nukkumaan menemistä juurikaan ollut. Ainakaan sellaisia joihin matkalaiset ovat tyypillisesti tottuneet. Wlanin puuttuminen on merkittävästi vähentänyt kaikkien meidän nettiriippuvuutta. Ihan vieressä ei ole mitään kuppiloita, joissa voisi terassilla katsella ohikulkevia ihmisiä, eikä moskeijan iltakutsun jälkeen oikein ole enää viisasta mennä tepastelemaan tuonne hiekkarannallekaan. Saamme oikeasti nauttia toistemme seurasta ja lapset ovat nyt useampana iltana pelanneet asuntomme edessä hiekkapatiolla jalkapalloa lähitalojen lasten kanssa. Heillä näyttää puhetta ja tekemistä riittävän. Uskon, että olemme saaneet aika mukavaa kuvallistakin materiaalia kaikesta tästä.
KOLMAS PÄIVÄ – ORJUUDEN KARMEUS
2. MATKAPÄIVÄ- TUTUSTUMINEN DAKARIIN
SAAPUMINEN SENEGALIIN
Tutustuminen ainakin omalta osaltani Senegaliin on vielä ihan alkutekijöissään. Mitään painettua aineistoa ei maasta ole Suomessa ollut saatavilla, eivätkä nuo valtiollisen turistitoimiston sivutkaan mitenkään ylenpalttisen houkuttavat ole.
Mamadou oli kuitenkin vinkannut, että lähistöllä olisi suolajärvi, johon kannattaisi tutustua. Mamadoun mielestä se oli hyvin lähellä kaupunkia, hänen veljensä mukaan taas varsin kaukana kaupungista. Kumpikaan ei ollut tietenkään poikennut kohteessa aikaisemmin. Ei täällä ole tapana tehdä sellaisia pikkureissuja niin kuin esimerkiksi nytkin te siellä kotipuolessa: toiset nautiskelevat Aulangon aalloilla tai toiset sivistyvät päiväristeilyllä Tallinnaan. Täällä paikallisilla ei ole moiseen rahaa, eikä aikaa.
Lähdimme kuitenkin matkaan. Sen olemme jo oppineet, että kaikkialle menemiseen kuluu aikaa, sillä useammissa tapauksissa saamme ajaa läpi tämän miljoonakaupungin. Asutus on varsin matalaa ja kaupunki levittäytyy hyvin laajalle.
Kohteemme nimi on La Rose, paikalliset puhuivat meille Lake Pink´istä. Osan matkaa taitoimme péage-tietä pitkin.Se on maksullinen tie samaan tapaan kuin Ranskassa. Ajoimme sitä noin 15 kilometrin matkan ja se maksoi 1500 CFA/suunta. Yllättävän monta autoa tuota tietä täällä käyttikin. Suurin osa komeita, suuria maastureita, joita en itse ainakaan ole edes Suomessa nähnyt.
Nyt näimme kunnolla jo maaseutuakin. Maatalous on selvästi Senegalin tärkein elinkeino. Viljelysala on väkilukuun nähden yksi Afrikan suurimmista. Vain eteläosaa voidaan viljellä kunnolla, mutta myös sateisimmilla savannialueilla kasvatetaan durraa.
NELJÄS PÄIVÄ – SUOLAN SALAT
Casamancejoen tulvatasangoilla viljellään riisiä. Maapähkinät ovat maan talouden perusta, mutta niiden viljely vie puolet viljelyalasta. Valtio on pyrkinyt tuilla monipuolistamaan maataloutta. Sokeriruo’on, hirssin, puuvillan ja riisin kasvatusta onkin lisätty.
Maan kuivassa pohjoisosassa karjanhoito on pääelinkeino. Senegalin karjakantakin on väkilukuun ja maan pinta-alaan nähden suuri. Monet savanni- ja puoliaavikkoalueiden heimot elävät paimentolaisina.
Senegalilla on vähäiset luonnonvarat. Casamancen rannikolla tosin on maaöljyesiintymiä. Kuitenkin Senegal on kansainvälisen kehitysavun vastaanottaja. Senegal ei ole kuulunut Suomelta tukea saavien kehitysmaiden joukkoon. Liekö syynä tämän kuuluminen ranskankielisten valtioiden joukkoon. Suomessa ranskankielen taidon hallinta ei ole ollut kovin laajaa, eikä se tulevallakaan kielipoliittisella uudistuksella tule vahvistumaan.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat fosfaatti, rautamalmi ja kala. Merkittävimmät vientituotteet ovat kala, maapähkinät, öljytuotteet, fosfaatit ja puuvilla.
Senegalin väestöstä 94 % on muslimeita ja 5 % on kristittyjä. Uskontojen rauhallisesta rinnakkaiselosta olemme itsekin jo saaneet hyvä kuvan, kun majapaikkamme omistajaperhekin on kristittyjä ja kymmenen metrin päässä heidän talostaan on aktiivisesti toimiva moskeija.
Senegalin puhutuin kieli on wolof, jonka lisäksi maassa puhutaan vähemmistökielinä sereriä, fulania, mandinkaa, soninkea ja jolaa. Kaikkiaan maassa puhutaan 38 kieltä. Useimmat kielet ovat pääasiassa puhekieliä, vaikka nuoret senegalilaiset ovat alkaneet kirjoittaa niitä latinalaisella aakkostolla. Islaminuskoiset senegalilaiset kirjoittavat äidinkieltään joskus myös arabialaisella kirjaimistolla. Maan virallista kieltä ranskaa käyttää yleisesti vain eurooppalaistaustaisia kouluja käynyt vähemmistö.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin prosentti aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 67 000 henkeä. Toisen yhteistyökohteemme Sambian kanssa tässä asiassa kamppaillaan siis aivan eri luvuissa. Sambiassa edelleen taistelua AIDS´ia vastaan vaatii suuria resursseja.
Näillä tiedoilla evästettynä suuntaamme kohti suolajärveä. Säästä voisi sanoa, että se on samanlainen kuin tähän asti kaikkina muinakin päivinä. Lämpötila alkaa klo 11 aikaan olla + 35 asteessa. Matkan varrella kuljettaja saa useampaan kertaan kysellä suuntaa. Eräässä matkan varren kaupungissa kyytiin hyppää kaksi pientä poikaa, jotka näyttävät toimivan navigaattoreina kuljettajalle. Muutama kilometri ennen kohdetta he hyppäävät pois kyydistä.
Järvelle saavuttaessa joukkoomme lyöttäytyy heti ulkopuolinen henkilö, joka kertoo olevansa alueen opas. Pikaiseen tahtiin hän luettelee kaikki mahdollisuudet, jotka hänen ammattitaitoisella avustuksellaan on suoritettavissa tällä alueella.
Ensiksi hän suosittelee meille pientä veneajelua Le Lac Rose´lla. Kun asiaa hetki väännettiin kaikki olivat valmiita noin puolen tunnin mittaiseen ”gondoliajeluun” järvellä. Järvi on kooltaan noin kolme kilometriä pitkä ja kilometrin leveä. Asetuimme kahteen veneeseen, viittä –kuutta normaaliravittua länsimaista matkalaista ei näihin paatteihin mahtuisikaan. Järven suolapitoisuus vaikutti todella korkealta. Järvestä nostettiin päivittäin muutama tonni suolaa ja meille väitettiin, että litrassa olisi 380 grammaa suolaa. Saavuimme puuveneen luokse ja siinä yksi mies ahersi 3½ tunnin työvuoroaan järven pohjasta suolaa veneeseensä kooten. Vaikutti hurjalta hommalta siinä auringonpaahteessa, mutta aika nopealla tahdilla hän tätä suolaa sai koriinsa kauhottua ja hänen veneensä täyttyi hyvää tahtia.
Veneretki olikin loppujen lopuksi oikein mielenkiintoinen.
Sitten siirryimme lounaalle ravintolaan, johon oppaallamme näytti olevan läheiset suhteet. Ainakin matkalaisten tekemien havaintojen mukaan. Tässä ruokapaikassa tilasimme kukin mitä halusimme, sillä aterioiden perushinta oli lähes kaikkien annosten osalta sama. Paikka oli viihtyisä katos järaven rannalla ja vilvoittava tuuli teki olostamme miellyttävän ja sitä lisäksi paikalla kuultu lintujen konsertti. Ornitologimme kiertelivät pusikoissa ympäri katosta ottamassa kuvia mitä värikkäimmistä linnuista, joista lähinnä tunnistimme kaksi suurinta harvinaisuutta: varpunen ja pääskynen.
Senegalilaista perusruokaa on riisi ja mausteinen kala-vihanneskastike, jota kutsutaan nimellä chep-bu-jen i. Toinen yleinen ruoka on sitruunamehussa marinoitua, uunissa paahdettua kanaa sipulien ja riisin kanssa.
Tässäkin kohtaa moni meistä valitsi ateriakseen jonkin kalaruuan, emmekä nytkään saaneet pettyä. Annokset nyt eivät mitenkään suuria olleet, mutta ruoka oli todella hyvää.
Pohdimme jo ennen kohteeseen tuloa, että voisikohan siellä uiskennella. Nyt siihen oli mahdollisuus ihan majapaikkamme edessä. Nuoret kävivät ensin kastamassa itsensä ja kertoivat, että se oli kovin hankalaa. Jalkoja kuulemma pisteli kovasti. Aikuisetkin halusivat kuitenkin mennä kokeilemaan, eikä meidän turpeita koipiamme tuntunut mikään pistelevän. Sitten kaikki muutkin tulivat järveen ja kokemus oli kerrassaan riemastuttava. Parhaita kokemuksia mitä on millään matkoilla viime vuosina kokenut. Minäkin pystyin kellumaan! Se oli kyllä aikamoista temppuilua suolaisessa vedessä. Jalkojen saaminen takaisin järven pohjaan ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Kerta kaikkiaan mahtava kokemus, eikä meillä tuntunut olevan mitään kiirettä pois vedestä.
Sitten oppaamme tuli kertomaan vielä yhdestä kohteeseen liittyvästä houkutuksesta. Täällä oli mahdollisuus toteuttaa myös pienimuotoinen safari suolajärven ympäri. Järveä katsoessa sen ympäristö näytti oikein tylsältä. Mitä kiertämistä siinä nyt sitten oikein olisi?
Oleskelumme aikana oli kuulunut vähän väliä jotain moottorinääntä ja jotain crossailua nuoret olettivat alueella tapahtuvan.
Nyt oli ollut jo ihan riittävän pitkä päivä, enkä itse ollut ollenkaan innostunut ajatuksesta lähteä kiertämään suolajärveä kovassa helteessä kattamattoman auton lavalla.
Teimme asiasta kuitenkin kansanvaltaisen tiedustelun ja nuoriso-osastosta 75 % kannatti kierrosta – maksajahan odotti kotimaassa, joten aikuisosasto sitten heltyi heidän toivomukseensa.
Auton lavalle piti hyvin mahtua 12 henkilöä istumaan. Normaalikokoista ihmistä. Yksi siinä sitten sai valmistautua seisomaan ja vaihtoehtoja ei ollut monia. Yksi naisista toki tarjosi minulle mahdollisuutta istua, mutta vastaapa tuollaiseen tarjoukseen myönteisesti. Tuolloin en vielä tiennyt Perussuomalaisten puoluesihteerin kannanottoa siitä, että Suomessa naiset ovat jo niin tasa-arvoisia, että he alkavat näyttäkin miehiltä.
Siinä sitä sitten täryytettiin eteenpäin suolajärven ympäri kiertävää möykyräistä tietä. Kaksin käsin sai pitää kiinni rakenteista. Mitään ihmeellistä ei näkynyt, ehkä järvi joissain kohtaa sopivassa auringonvalossa todella näytti hieman enemmän pinkiltä kuin aikaisemmin.
Tylsää. Jonkin verran reitin varrella oli ihmisiä huolehtimassa istutuksistaan ja juurikaspenkeistään. Muutamia taloja oli siellä täällä, jokunen flamingo seisoi keskellä järveä. Jalkoihin otti ja käsiä puudutti – tulimme kylään, jossa meillä kysyttiin haluaisimmeko poiketa alkuperäiseen 250 asukkaan kylään pikaiselle tutustumiskäynnille. Yksi oppilaista ei pitänyt sitä lainkaan tarpeellisena, mutta itse halusin edes hetkeksi päästä pois toisten jalkojen seasta seisomasta.
Senhän nyt osasi jo etukäteen arvata, että tällaisen turistikohteen viereinen kylä oli myös itse turistikohde. Kaikkea esiteltiin meille suurena hämmästyksen kohteena. Kylästä löytyi alkeellinen astioiden pesupaikka, wc, miehen ja naisen nukkumapaikka, kaivo, koulu jne. Kierros päättyi sitten isompaan tilaan, jossa myytiin kylän hyväksi juuri tässä kylässä valmistettuja taidokkaita käsitöitä ja matkamuistoja.
Ihan samoja tavaroita oli myynnissä kun kaikkialla muuallakin. Ja ei hän siinä ole mitään pahaa, mutta tarvitseeko turistille valehdella. Monia ostoksia syntyi tässäkin kaupassa ja kuulin ostajien jälkeen päin olleen kovinkin onnellisia, sillä he saivat jotain ihan ilmaiseksi.
Lopuksi kyläpäällikkö toi eteeni suuren kulhon. johon oli tarkoitettu koota kolehti koko porukalta. Kyllä aivan varmasti tämäkin kylä tarvitsee apua, kunhan se apu menee kaikkien hyväksi eikä päällikön perheen oman elintason nostamiseen. Annoin kulhoon yhden isomman setelin ja kukaan ei nyt ainakaan julkisemmin näyttänyt sitä paheksuvan.
Sitten nousimme takaisin autoon. Edessä hiekkadyynit olivat koko ajan suurempia. Kuski yritti repiä autosta kaiken mahdollisen irti ja aika hyvin siinä onnistuikin. Takana seisaallaan pysymisessä oli todella vaikeuksia. Porukka oikein riehaantui nauttimaan vauhdin hurmasta, jota näillä samoilla nurkilla Paras-Dakar –rallin yhteydessä on pitkien aikojen kuluessa koettu. Miltähän kuvattu videonpätkä mahtaa näyttää.
Nythän jutusta alkoi tulla vähän kiinnostavampi. Ajo jatkui ja saavuimme Atlantin rannikolle. Edessä hienointa hiekkarantaa, mitä suolaantuneiden silmälasieni takaa osasin kuvitella. Vauhti ei hiljennyt. Rannalla oli lukuisia muita turistiryhmiä maasturiautoineen nauttimassa poikkeuksellisen innostavista olosuhteista.
Aloimme huudella lavalta, että pysähdymmehän me uimaan. Vastaus oli myönteinen. Todellakin rannalla ei ollut silmän kantamattomiin mitään rakennuksia, koskematonta hiekkadyyniä jatkui pitkään. Ja millaista hiekkaa: aivan vaaleaa hienoa hiekkaa.
Hetkestä porukan nuorempi osa oli riisunut ryysynsä ja siirtynyt Atlantin aaltojen heitettäviksi. Täällä rannasta ei löytynyt juuri mitään merkkiä ihmisistä. Koimme olevamme kuin Robinson Crusoe aikanaan autiolle saarelle rantautuessaan pois lukien sen, että rannalla kauempana oli muutama turistiauto ja dyynien takaa jostain kumman kätköstä automme ympärille majoittautui tämän seudun paikallisia kaupustelijoita, joilla oli myytävänä juuri tällä alueella tehtyjä taidokkaita matkaesineitä, joita he myivät kylänsä hyväksi.
Nyt on pakko sanoa, että myös tämä oli aivan mahtava kokemus. Mielipide tätä suolajärvissafaria kohtaan muuttui ja seisoskeli ihan mielellään lavan keskellä siihen asti, kun reitin varrella eteen tuli moottoriajoneuvoja, jotka suolsivat sellaista mustaa mönjää putkistaan, että henki ei meinannut millään kulkea.
Sitten ei muuta kuin kotimatkalle tyytyväisinä ja väsyneitä. Yksi parhaista kokemuspaketeista viimeisten vuosikymmenten ajalta.
Edessä oli viimeinen ilta Dakarissa. Useimmat poikkesivat ennen auringonlaskua majapaikkamme viereisellä rannalla, jossa tuhannet ja tuhannet ihmiset pelasivat jalkapalloa, muita palloilulajeja, voimistelivat ja olivat aktiivisia.
Meidän nuoremme olivat käyneet Shejkhin kanssa ostamassa lahjaksi raitin lapsille hieman paremman jalkapallon ja se luovutettiin virallisessa seremoniassa asuntomme edustalla ennen rantaan siirtymistä. Tulkkina toimi Kirsi. Liikuttava hetki tuokin. Lyhyessä ajassa ilman yhteistä kieltä olleet nuoret olivat saaneet luotua toistensa välille suhteen, joka toi heidät aina uudelleen yhteen pelaamaan palloa, kun kaikilta löytyi sitä varten yhteistä aikaa. Nuorista voisi ottaa mallia maailman rauhan rakentamisessa.
Illalliseksi nautimme majapaikkamme toisen kerroksen terassilla lammasta ja riisiä. Nyt jaksoi levätä, moni käytti väliaikaa matkakirjojensa päättämiseen.
Senegalin kirjallisuuskin saattaa matkan jälkeen kiinnostaa useampaa. Senegalin kirjallisuuden juuret ovat suullisessa tarinankerronnan perinteessä. Sen pohjalta julkaistiin ensimmäisiä ranskankielisiä tekstejä 1800-luvulla. Maan ensimmäisen presidentin Léopold Sédar Senghorin runot nousivat kansainväliseen kuuluisuuteen 1930-luvulla, jolloin afrikkalainen kulttuuri oli muutenkin muodissa länsimaissa.
Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin kirjailijoihin kuuluvat Ousmane Socé, Ousmane Sembène, Cheikh Hamidou Kane ja Abdoulaye Sadji. Itselleni kaikki ovat ihan vieraita nimiä, mutta katsotaan, tulevatko tutummiksi. Birago Diop ja Mariama Bâ nousivat kansainväliseen kuuluisuuteen viimeisinä elinvuosinaan 1980-luvulla.
VIIDES PÄIVÄ – KOHTI VARSINAISTA MÄÄRÄNPÄÄTÄMME
Ensimmäistä kertaa meitä kuljettava taksi oli paikalla ihan aikataulun mukaan tai oikeastaan etuajassa. Tämän syksyn koulun kokemusten takia aloin jo itsekin ahdistua siitä, että eikö täällä millään keinolla saa tauottua kuljettajamme kalloon aikataulun strategista ja geopoliittista merkitystä. Näköjään siinä onnistuimme,
Autokin oli vaihtunut; merkki oli sama, mutta auto vielä hieman siistimmässä kunnossa kuin edellinen.
Mamadou oli vihjaissut, että voisimme jossain vaiheessa poiketa hänen kotonaan. Hänen perheensä asuisi sopivasti mm. lentokentälle menevän reitin varrella. Ajatuksena oli piipahtaa perheen luona nyt menomatkalla M´bouriin.
Reitti asunnolle kulki kyllä sellaisten kyhäelmien ja liekö peräti slummialueita, että ei tänne kyllä illemmalla ainakaan yksikseen rohkenisi tullakaan.
Kuljettaja löysi reitin vaivatta. Siltä kohdalta lähti liittymä jollekin suurelle tielle oikealta puolelta ja vasemmalla puolelle jäi leveä vesiuoma. Uoma oli täynnä jätettä ja jotain haisevaa mönjää. Siirryimme uoman yli nopeasti.
Kotia lähestyessämme ympäristö siistiytyi hieman. Pieniä lapsia pyöri paikalla. Meidät ohjattiin sisään vaaleaksi maalatusta portista ja edessä avautui väljä käytävä. Isä oli ovella tervehtimässä meitä. Herran tunnisti heti Mamadoun isäksi: aurinkoiset, hymyilevät, ystävälliset silmät. Äitikin oli paikalla: yhtälailla olemus oli sydämellinen, mutta hieman varauksellisempi.
Isän mukaan talossa asusti noin 15 ihmistä. Olohuone, johon meidät ohjattiin oli oikein mukavan oloinen. Suuria sohvia oli huoneessa kolme ja niihin mahtui istumaan kymmenkunta ihmistä. Television päällä oli pohjoisesta muistuttamassa jokin lukiukon kaltainen hahmo. Isä halusi ensin, että otamme kuvat. Hän oli ensin kuvassa lasten kanssa ja sitten oli äidin kuvausvuoro.
Mamadou oli kertonut, että hänen isänsä oli työskennellyt pitkään espanjalaisella kalastaja-aluksella navigaattorina. Liekö Mamadou perinyt matemaattiset taitonsa isän puolelta. Koulussa Ahvenanmaalla Mamadoun lahjat oli havaittu oitis ja hänelle oli tehty uusia opinto-ohjauksellisia linjauksia tulevaisuutta varten.
Olin esittänyt useamman kerran Mamadoun veljelle, että meidän tulee ajaa jonkin kaupan kautta, jotta voimme hankkia vierailullemme tuliaisia. Sheijkh ei kuitenkaan ottanut pyyntöä tosissaan ja olimme nyt perheen olohuoneessa tyhjin käsin. Olen viime vuosina oppinut kaupan hyllyiltä valitsemaan sellaista kuivatavaraa, josta tästä kulttuuripiiristä oleville ihmisille voi olla apua. Näin teimme viime viikolla lähettäessämme Mamadouta kotiin Vesilahdesta.
Nyt en oikein muuta keksinyt kuin lyödä isälle setelit kouraan ja toivottaa ”Bon courage avec sa famille”.
Emme viipyneet pitkään. Lähdimme jatkamaan matkaa.
Ei mennyt pitkää aikaa, kun sain Mamadoulta viestin, jossa hän kertoi, miten onnellinen hänen äitinsä oli meidän vierailustamme heidän perheessään. Äidille vierailumme tuli hieman äkkiä ja nyt hänellä oli jo uusi ajatus ”She would like to see us guys on our way back and she and her frinds can have a party for us.” Katsotaan. Jo kaikki tähän astinen kokemus on hyvin ainutlaatuista. Harvoin matkoilla pääsee tarkemmin tutustumaan paikalliseen perheeseen.Tiedämme ilman ulkopuolisten kritiikkiä, että ei tämä nyt ihan mikään tavallinen paikallinen perhe todellakaan ole. Kuluneiden neljän vuoden aikana Mamadou on voinut lähettää jonkin verran perheelle kotiin rahaa ja ulkoisissa puitteissa varmaan näimme hieman näiden lahjarahojen vaikutuksista. Silti meille kokemus on kovin arvokas myös siltä kannalta, että jatkamme myös Senegal-toimintaa siellä Suomessa ja kontaktihenkilömme asuu Ahvenanmaalla.
Perhe saapui vilkuttamaan meille tienvarteen ja me jatkoimme matkaa taas yhtä kokemusta rikkaampina.
Arvioitu ajoaika M´bouriin oli puolitoista tuntia. Alkumatkasta oli todella ruuhkaa. Liikennekäyttäytyminen eroaa melkoisesti meidän kotipuolen käytänteistämme. Autokanta on pääosin melkoisia ropposia ja ohittamaan pyrittiin kaikista mahdollisista koloista.
Pääkaupungin suuntaan tuli koko matkan ajan runsaasti linja-autoja, joihin oli pakattu runsaasti tavaraa ja myös rekkaliikennettä oli runsaasti.
Vähän väliä täytyi kuljettajalle muistuttaa nopeusrajoituksesta. Näyttisiltä, että useampi kyydissä ollut hieman pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta. Kiire loppui kuitenkin kuin seinään, kun saavuimme M´bourin kaupungissa Salyn alueelle, sillä sen paremmin kuljettaja kuin Sheijkään eivät tienneet, minne meidän tulisi matkata.
Jonkin ajan kuluttua hotellin henkiökuntaa ajettiin automme luokse ja saimme ohjauksen hotellille. GraziaMaria sijaitsi eteenpäin edellisen matkamme Neptune- hotellista kapeaa kujaa pitkin.
Astuimme sisään jykevästä portista. Aurinko porotti täysillä pilvettömältä taivaalta: oli hillitön hiki ja jano. Hotellin johtajatar ohjasi meitä istumaan pihalle katettuun tilaan. Saisimme hetken kuluttua tervetulojuoman.
Päällisin puolin paikka näytti todella siistiltä. Keskellä oli kahdeksikon muotoinen uima-allas ja ympärillä oli majoitushuoneita, keittiön, hallinnon ja baarin tiloja. Näytti siltä, että ainakaan tässä vaiheessa majapaikassa ei lisäksemme asuisi muita turisteja.
Lapset ja ryhmän naiset majoittuivat ensimmäiseen kerrokseen ja muut tiseen kerrokseen. Ryhmämme yli kaksimetrinen ulkomaalainan näki toisesta kerroksesta mukavasti viereisen meren aalloille, itse en sitä iloa kokenut. Tuuli kuitenkin puhalteli majapaikkamme patiolle virkistävästi.
Koitimme tutustua hieman myös ympäristöömme. Lounastimme nyt iltapäivällä eri porukoissa: osa ihan meren rannalla meren herkkujen parissa ja osa omalla hotellilla salaateista nauttien. Puolihoitoon kuuluva illallinen oli luvassa klo 19.
Täällä voi elää aika eristäytynyttä elämää. Niin moni eurooppalainen turisti varmaan tekeekin. Jos majapaikan ovesta uskaltautuu ulos muutaman kymmenen metrin päähän, voi käydä niin, että joku tulee puhuttelemaan. Useimmalla on tarkoituksena kaupanteko. Hotellin johtaja muistutti siitä, että jos myyjä sanoo hinnaksi 5000, niin 2000 enempää ei ainakaan kannata maksaa. Tämä viesti ei sitten millään meinaa mennä perille meidän porukassakaan. JokainenhatÄSSÄ eratun katkaravun annoksella, pääruuaksi saimme todella herkullisen kala-annoksen ja jälkiruuaksi nautimme profiterolleja. Hämmästelimme jälleen tämänkin keittiön korkeaaa tasoa ja sovimme jatkosta, että mielihyvin otamme vastaan jatkossakin kala-annoksia. Johtaja sanoi, että pystyvät takaamaan kala-annosten osalta paremmin niiden herkullisuuden kuin liha-annosten osalta. Meille tämä sopi oikein hyvin.
Tähän asti olin itse saanut nukuttua erinomaisesti. Nyt jouduin kesken yön vetämään hyttysverkon alas, sillä korvien vieressä alkoi puolen yön aikaan kuulua kummaa ininää.
KUUDES PÄIVÄ – TYÖEHTOSOPIMUKSEN MUKAINEN VAPAA PÄIVÄ
Tässä kohtaa tuntui siltä, että pitää olla pieni tauko. Tiistaiksi ei järjestetty mitään erityistä ohjelmaa.
Aamiaiselle voi saapua klo 8 alkaen, mutta viimeistään klo 9 mennessä kaikki olivat hyvissä ajoissa paikalla. En tiedä, oliko jollain pelko siitä, että muuten muu porukka söisi kaiken pöydässä olevan. Se piti paikkansa, että koko matkaseurueellamme on ollut erinomainen ruokahalua koko matkan ajan ja kaikki ovat todella kaikkiruokaisia.
Aamiaisen jälkeen pieni tutkimusretkikunta lähti kartoittamaan tarkemmin paikan sijaintia. Pian löysimme kaksi vuotta sitten käyttämämme hotellin. Käyttämämme huoneet 5 ja 7 olivat siellä nytkin vapaina ja paikka vaikutti varsin kuolleelta. Muistin myös kysyä, onko heillä mitään tietoa 14.9.2012 tuosta paikasta lähettämieni postikorttien kohtalosta. Yhdessä matkaseuralaiseni kanssa lähetimme 32 korttia, eivätkä ne ole vielä saapuneet perille sen paremmin Lontooseen, Liepaan kuin Tampereen seudullekaan. Sain kysymyksineni hyväntuulisen vastaanoton. He ohjasivat minua kysymään tarkempia yksityiskohtia Senegalin postilta.
Jatkoimme matkaa noin puolentoista kilometrin päähän lähialueen ainoalle supermarketille. Koitimme sieltä ostaa muutaman jalkapallon mukaamme kylään vietäväksi, mutta kaupan kassa sanoi, että ne ovat kyllä niin huonolaatuisia, että hän ei mielellään niitä myisi. Poikkeuksellisen rehellinen kassa.
Kaupan vieressä nautimme leipomon herkuista. Ranskalaisvaikutus on kovin vahvaa täällä kahvlakulttuurissakin.
Ostosten kanssa kävimme seisomaan tien laitaan odotellen taksia. Kovin pitkään siinä ei täytynyt seisoa, kun ensimmäinen kyydin tarjoaja huitoi meille tien toiselta puolelta. Kuljettajalla ei ollut mitään tietoa, minne meitä pitäisi lähteä kuljettamaan. Lupasimme opastaa. Auto oli parhaat päivänsä nähnyt ihan niin kuin me kyydissä olijatkin. Kuljettaja tuntui kuitenkin kovin sympaattiselta ja huumorintajuiselta. Siksi hänen kyytiään rohkenee suositella myös muille näillä kulmilla liikkuville: Vito taxi 00 221 b7740 654 96.
Hinnankin sai matkan päätteeksi päättää ihan itse. Tulemme varmasti vielä lähipäivinä turvautumaan hänen kuljetuksiinsa.
Vapaa päivä ilman ohjelmaa sujuu vauhdilla. Lounaalla poikkesimme samassa paikassa kuin eilenkin ja mukana oli tietysti koko ryhmä, nyt kuitenkin kahdessa eri pöydässä. Lomani takia kummassakin pöydässä ruokalasku maksettiin ihan heti ja itse.
Aamupäivän aikana saimme tiedon, että aluepresidentti Badara on huomenna varsin kiireinen. Meidän tulisi lähteä täältä majapaikastamme matkaan jo klo 7.30. sehän meiltä tietysti onnistuu. Odottelemme innolla tämän kiireisen miehen tapaamista.
Pian äsken kirjoitetun jälkeen tuli toinen viesti, jossa kerrottiin, että aiennettu aikataulu johtuu siitä, että Badara toivoo meidän tapaavamme mahdollisimman monta kyläläistä. Aamukymmeneltä väkeä saadaan paljon kasaan, mutta lounasaikaan ihmisillä on ihan muut kiireet.
Ennen iltapalaa nuoret hamusivat kookoksia hotellin portin vierestä. He saivat avuksi hotellin henkilökuntaa ja hetken kuluttua nuoret saivat maistella kookosmaitoa ja lusikoida lihaa pähkinän sisältä.
Huomista varten joudumme myös miettimään Senegalin toimintojemme jatkoa. Koko hankettahan ei pystytä vielä nyt kohteeseen toimitettavalla rahalla kustantaa. Koulullamme oli tarkoitus toteuttaa Taksvärkki 2014 heti lokakuun alussa, jotta sekin raha olisi saatu yhdistettyä mukaan rakennustyön käynnistämiseen, mutta se suunnitelma tyssäsi lautakunnan päätökseen, että lauantaityöpäiviä ei sovi tehdä.
Pian tämän käynnin jälkeen saamme suunnitelman rakennusaikataulusta. Sen jälkeen katsomme, miten toteutamme seuraavan tarkistus- ja koulun vihkimismatkan tänne Senegaliin. Tällä käynnillä olemme nähneet, että tänne on suunniteltavissa todella mielenkiintoinen, täysipainoinen vierailu. Pyrimme toimimaan siten, että Sambian yhteistoiminnan 10-vuotisjuhla ei nyt mene päällekkäin tämän hankkeen juhlien kanssa.
SEITSEMÄS PÄIVÄ – MATKAN KOHOKOHTA – DIAMNIADIO
Päivät ovat kuluneet joutuisaan. Nyt on edessä lähtö yhteistyökyläämme tapaamaan kyläläisiä ja sopimaan hankkeemme jatkosta.
Hotellin johtaja oli järjestänyt meille aamiaisen jo klo 7, jotta ehdimme matkaan Diom Badaran toiveen mukaan klo 7.30. Kyläläisten oli kuulemma helpompi osallistua tapaamiseen, jos olisimme paikalla jo aamupäivän aikana.
Aamiaisella oli tarjolla kahvia ja teetä, tuoremehua, creppiä erilaisilla täyteillä ja keksejä. Ihan hyvin senkin turvin pääsi matkaan.
Matkaan lähdimme ajoissa. Jossain vaiheessa ajaessamme vielä M´bourin alueella kyytiimme nousivat Mamaboun veli Shejk ja Famara Fall. Famara oli kuulemma tavallaan suvun kakkosmies. Asui Dakarissa, oli opiskellut taloustieteitä ja tällä hetkellä hoiti mm. kylän vesiasioita. Jokin sveitsiläinen taho oli mukana suunnittelemassa Diamniadion vesijärjestelmän kehittämistä.
Mamadou kertoi hänen olevan oikein sympaattisen kaverin ja hän kuulemma auttoi kovasti Mamadoutakin hänen koulunkäyntinsä alussa Dakarissa. Pukeutumiseltaan Famara oli huoliteltu ja käyttäytymiseltään hillitty.
Liikennettä riitti tien päällä. Aamuruuhkassa tapahtui taas meille aiemmilta päiviltä tuttu juttu. Poliisi vihelsi meidät sivuun liikenteestä ja taas alettiin tutkia kuljettajan papereita. Tällä kertaa kaikki kesti monta kertaa pitempään kuin aiemmin. Auto ajettiin suuren puun lehtien suojaan, jotta meillä ei olisi ollut niin paahtava olo autossa. Eri puolilla autoa pyöri pieniä lapsia yrittäen ilmein, sormin ja pyynnön saada meiltä heltiämään itselleen hieman pikku rahaa. Kyllä se isompikin raha olisi varmaan kelvannut. Välillä katsoimme poliisien suuntaan ja tällä kertaa siellä tunnuttiin huutavan oikein kovalla äänellä. Jonkin ajan päästä paikalle tuli oletettavasti jokin suurempi poliisipäällikkö, joka otti paperit ja siirtyi näkymättömiin tien toiselle puolelle. Aikaisemmilla kerroilla kyse oli ollut siitä, että meitä kuljettaneella autolla ei ollut jotain turistiviranomaisten hyväksymiä kuljetuspapereita.
Muu liikenne soljui ohitse ja me vain istuimme autossa. Odottaminen kesti 45 minuuttia.
Ajoajaksi Foundiagneen kerrottiin 90 minuuttia. Taajamien kohdalla oli paljon viime kertaa enemmän korkeita töyssyjä, jotka hidastivat mukavasti matkantekoa. Kerran pysähdyimme täydentämään juomavarastoja ja samalla Shejk kertoi minulle, että hänen on nälkä. Sen toki ymmärsin, sillä hän oli saanut aloittaa matkansa Dakarista aamulla klo 5.
Matka sujui ilman lisätarkistuksia. Liikenne oli mielenkiintoista ja kuljettajamme osasi aika hyvin varoa kaikkia uhkaavia kohtia liikenteessä. Autojen kuormat pursuilivat vähän joka suuntaan ja jos ei tietä ollut ylittämässä epäsovinnaisessa paikassa nainen pääkuormineen, niin sitten se oli vuohi, hevonen tai koira.
Kolhuitta saavuimme satamaan. Viime kertaan verrattuna paikan päällä oli meneillään suuria muutostöitä. Rannan satamaa vahvistetaan ja lähivuosina siihen olisi tarkoitus voida matkustaa suoraan Dakarista. Laivamatkan kestoksi on ilmoitettu 12 tuntia.
Rannan toisella puolella sijaitseva Foundiagnen kaupunki onkin ihan merkittävä paikallinen matkailukohde. Kumpaankin suuntaan näkyi avoimen näköistä hiekkarantaa. Nytkin satamassa oli monta veneellistä länsimaisia turisteja odottamassa pääsyä toiselle puolelle.
Viime matkalla matkasimme kylään oikein pikaveneellä. Sillä matkustaminen ei ollut erityisen miellyttävää. Nyt veneemme muistutti thaimaalaista pitkähäntävenettä sillä erolla, että moottori ei pitänyt kovin pahaa ääntä. Ei tämänkään mikään turistivene ollut. Istuminen ei ollut mikään nautinto, mutta 20 kilometrin matkammekaan ei kestäisi kuin tunnin.
Veden pinta oli aivan tyyni. Liikennettä suistoalueella ei juuri näkynyt. Pari samanlaista venettä soljui vastaan. Hiekkarantojen loputtua kummallakin rannalla oli tiheännäköistä mangrovemetsää.
Veneessä ei onnistunut paljon venyttelemään jalkojaan tai siirtämään itseään. Uhkana oli penkiltä putoaminen noin puolen metrin matka veneen pohjalle. Veneeseen tuli pienenä tasaisena virtana vettä kummaltakin laidalta ja aina varttitunnin välein veneen perästä joku lippoi vettä ulos laivasta.
Diamniadion moskeijan kupoli ja viereinen torni alkoivat näkyä jo aika kaukaa. Kylään päästäksemme saimme tehdä pienen kierroksen kylän edustalla olevan matalikon takia. Matalikkojen kohdalla olimme havaitsevinamme suuri kalaparvia. Tällä alueella oli myös useita katkarapujen pyydystykseen tarkoitettuja pyydysrakennelmia. Kyläläiset saavat suurimman osan tuloistaan katkaravuista.
Merimatka oli oikeastaan oikein rentouttava. Tunnelma oli odottavan utelias. Jo kaukaa näimme, että laiturin alueella oli liikettä. Eri puolilta rantaa näytti ihmisiä siirtyvän vauhdikkaasti kohti satamalaituria.
Veneen koskettaessa laituria koko laiturin ympäristö oli ihan täynnä väkeä. Laulua, tanssia ja ilonpitoa oli yllin kyllin. Kylän väki oli todella joukolla saapunut vastaanottamaan meitä suomalaisia. Tälläkin kertaa matkaseurueesta suurempi osa väestä oli oman kotikuntamme ulkopuolelta.
Avustajista ei ollut pulaa pyrkiessämme nousemaan veneestä laiturille. Onneksi meillä ei ollut kovin paljon kannettavaa mukanamme: muutama kassi kenkiä, jokunen karkkipussi ja paksu ruskea kirjekuori.
Vastaanotto oli todella liikuttava. Nämä ihmiset, isot ja pienet, katsoivat suoraan silmiin. Hymyilivät valkoiset hammasrivistöt loistaen ja osoittivat todella sydämellisesti, että olemme tervetulleita. Sinä katkeroitunut lukija tietysti ajattelet, että kyllä sitä Suomessakin osattaisiin hymyillä ja keimailla, jos joku olisi tyhjästä tuomassa rahaa törsättäväksi. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Kyse ei ole lyhyestä hetken mielijohteesta syntyneestä ajatuksesta tulla tänne ja tarjota mahdollisuutta osallistua auttamiseen. Ei meidän tarvitse käsitellä mitään syyllisyydentunnettamme siitä, että täällä ihmisillä on huonommin kuin meillä. Ainakin materiaalisesti. Tätä asiaa on väännetty kaksi vuotta. Tähän vääntöön on kutsuttu mukaan kaikkia ihmisiä, joita se vaan on saattanut kiinnostaa. Tekijöistä on aina pulaa.
Koulumme näkökulmasta toimivan yhteyden saaminen ranskankieliselle alueelle oli itsetarkoitus. Kun tämän lisäksi asiaan saatiin yhdistettyä kehitysyhteistyönäkökulma, se oli meidän kannaltamme tuplabonus.
Kylän kanssa käydyn vuorokeskustelun perusteella päädyttiin kokoamaan varoja yläkoulun rakentamiseen Diamniadion kylään. Nyt olemme matkalla toimittamassa peruspääoman koulun rakentamiseksi.
Vaikea kuvailla, miltä itsestä tuntui, kun asteli satamasta eteenpäin. Jokin lämmin tunne kulki sisällä, liikutuin. Tämänkin asian eteen on tehty paljon muuta kuin virkatyötä. Iso joukko ihania ihmisiä on uskonut siihen, että maailmassa voidaan auttaa ihan pienillä asioilla suurta joukkoa ihmisiä. Eivät tavalliset ihmiset maailmalla odota, että heille tuodaan eteen valmis maailma kaikkine palveluineen. Ihmiset ovat loppujen lopuksi kaikkialla ihan samanlaisia. Ihmiset haluavat päästä mukaan vaikuttamaan omaan elämäänsä ja usein sen jälkeen myös antamaan potkua toisten ihmisten eteenpäin pääsemiselle. Täytyy vain löytää kuhunkin tilanteeseen sopiva alkustartti, josta sitten ihmisten omin voimin tai yhteistyöllä jatkaen voidaan päästä eteenpäin.
Taivaltaessani eteenpäin lukuisten pienten lasten piirittämänä tunsin, että meillä rinta rinnan kulkien oli nyt hyvä suunta eteenpäin.
Aluksi kokoonnuimme ulkotilaan, jonne korkeiden pylväiden päälle oli nostettu erilaisia suojia, jotta erityisesti vieraat ja kunniavieraat saatiin suojaan pahimmalta auringonpaisteelta. Lämpöä oli varmaan nytkin hieman vajaa + 40 C –astetta, tuuli ei juuri puhaltanut ja hiki valui.
Asettauduimme istumaan muovituoleihin: oppilaat ja osa aikuisista eturiviin. Kuhina ympärillä oli kova. Badara pyrki kertoman tilaisuuden rakenteesta. se oli perinteinen: esittelyjä ja puheita sekä ihmisten tanssia ja elämöimistä.
Onhan näitä kansanjuhlia tullut nähtyä Afrikassa ja Aasiassakin, mutta en minä tällaiseen menoon ole ennen päässyt mukaan. Kuinka paljon väkeä oikeastaan oli edessämme ja takanamme: kolme sataa – viisi sataa, sitä tuskin tietää kukaan. Kylässä on periaatteessa noin 1500 asukasta, mutta kyllähän keskellä päivää jokusen pitäisi olla töissäkin, jos ei tätä päivää ollut sitten julistettu kaikelle kansalle vapaa päiväksi. Meidän lisäksemme tässä juhlassa juhlittiin Diom Badaran valintaa toiselle kaudelle pormestariksi ja yhdentoista alueen aluepresidentiksi.
Ensikertalaiset varmaan hämmästelivät edessään tapahtunutta näytelmää. Murrosikäistä vanhempien naisten tanssi oli rempseää ja kovaäänistä. Pakarat pyörivät kuin matkustajalla auton kyydissä mukulakivikadulla. Äänien kirjo oli moninainen, jossain vaiheessa voi jopa puhua äänivallin rikkovasta kirkumisesta. Jokainen ihmisjoukon keskellä tanssin syövereihin heittäytynyt laittoi itsensä täysillä peliin mukaan. Ja koko kylä kannusti. Toivottavasti itse emme näyttäneet ladon seinälle kuivumaan kootulta halkopinolta kevätauringon porotuksessa.
Pormestari Badara esitteli tilaisuuden tarkoituksen ja aina tauon kohdalla kansa soitti suosiotaan. Käytettävissä oli myös äänentoistolaitteet. Kylässä tuotetaan sähköä agregaatilla.
Myös kylän uskonnollinen johtaja El Hadji Boubacar Sarr esitti meille lämpimän tervehdyksensä. Samalla hän toi julki sen, että muistaa erityisen hyvin meidän käyntimme kaksi vuotta sitten hänen kodissaan yhdessä Badara Diomin ja kolmen muun seuralaisen kanssa. Sarr oli iloinen siitä, että ne puheet ja toiveet, joita kaksi vuotta sitten käynnillä olimme esittäneet, olisivat nyt jo toteutumassa. Herra oli ihan ilmiselvästi liikuttunut tästä tilaisuudesta.
Sitten tuli ryhmämme edustajalle varattu puheenvuoro. Aikaisemmilla kerroilla olemme oppineet, että kansanjoukoille tulee puhua hyvin rauhalliseen tahtiin ja asioita tulee toistaa. Näin ovat kautta aikain suuria massoja liikutelleet vaikuttajat toimineet.
Meillä oli esitettävänä kolme pointtia puheenvuorossamme:
1.Lapset havaitsivat vuoden 2012 käynnin jälkeen, että tässäkin maailmankolkassa on todellinen tarve auttaa pieniä lapsia.
2.Meidän kaikkien täytyy muistaa, että me länsimaisten kansojen ihmiset olemme omalla tavallamme vastuussa globaalin maailmamme kehityksestä ja varautumisesta tulevaisuuden haasteisiin
3.Lapsemme haluavat auttaa teitä käynnistämään kylänne yläkoulun rakentamisen sillä rahallisella tuella, jonka tänään tulemme kyläänne tässä kansalaiskokouksessa jättämään.
- tässä kohtaa tekstin kirjoittamista sermin toiselta puolelta kuului realistinen kuvaus Sääksjärveltä:” Siellä S-Marketin parkkipaikalla oli 3 poliisiautoa ja viitisenkymmentä nuorison edustajaa ja odottelivat sitä hervantalaista mamu-taustaista porukkaa saapuvaksi takaisin. Porukka oli piessyt siellä jotain yksinliikkuvia paikallisnuoria. Olivat somessa luvanneet tulla vielä uudestaan isommalla porukalla. Meininki kuin villissä lännessä.” – lainausmerkistä huolimatta ei ole aivan yksi yhteen –lainaus netissä olleesta kirjoituksesta.
Kommentti: Minusta täällä Senegalissa on nyt meneillään globaalin maailmamme kannalta rakentavampi vaihtoehto ihmisten välisen yhteistyön kehittämiseksi. Suomessa näköjään on paljon vielä tehtävää yhteiskuntaryhmien välisen toiminnan kehittämiseksi.
En mainitse tätä siksi, etteikö meillä siellä Vesilahdessa osattaisi hölmöillä: koulun korkealle katolle kokoontui jokin aika sitten ihan pieniä lapsia viettämään aikaansa, toisaalta muutama vuosi sitten meiltä lähteneitä ja mm. Pariisin katakombeissa kanssamme käyneitä roikkui keittiön katolla, pieniä lapsia oli hajottamassa koulun roskakoreja jne. Esimerkkejä riittää. Olisi sitä asioiden kuntoon laittamista omissa nurkissakin.
Me nyt kuitenkin jatkamme juhlaamme täällä Diamniadiossa.
Sitten kerroimme ja näytimme tällä matkalla lahjoitettavan rahasumman yläkoulun rakentamista varten: 12.600 euroa eli noin 8.250.000 cefaa. Huutomyrsky oli hurja, kun kansa iloitsi tästä uutisesta. 50 euron seteleinä se oli aikamoinen pino. Emme olisi halunneet kuljettaa rahoja mukanamme, mutta kun kerran millään pakin järjestelmällä rahoja ei saatu siirtymään, meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Kiitos kaikille Lempäälän-Vesilahden Koulutustuki ry:n jäsenille, jotka ilman yhdistyksen valtuutusta yksityishenkilöinä olivat valmiita uhrautumaan tämän paikallisesta näkökulmasta merkittävän koulutuspoliittisen operaation toteuttamisessa.
Kylän naisten puolesta puhui Ramou Diouf. Erittäin selkeäsanainen ja reipasotteinen esiintyjä. Sen verran puheesta ainakin ymmärsi, että Ramou kehui ja onnitteli kyläläisiä onnekkaasta ratkaisusta, kun Badara valittiin jakokaudelle pormestariksi.
35-vuotias Badara Diom oli vaaleissa AFP:n ehdokkaana (Alliance fes Forces de Progrès).
Omalla vuorollamme välitimme terveiset Suomesta ja Vesilahdesta. Opetimme suurelle väkijoukolle tärkeän suomenkielen sanan ”moi”. Kansan kajauttaessa sanan useamman kerran, se kantautui varmasti pitkälle.
Saimme erittäin lämpimän vastaanoton. Kun lähdimme laskeutumaan alas korokkeelta meitä ei piirittänyt mikään ryysyläisten armeija vaan meistä aidosti kiinnostuneiden ihmisten joukko, erityisesti lapset. Useimmille ryhmästämme riitti seuraaja lähes jokaiseen sormeen ja nyt ensimmäistä kertaa kohteeseen saapuneille kävi kuten meille viime kerralla kylässä vierailleille. Kuvien ottaminen oli melkoisen hankalaa, kun kättä ei innokkaiden saattajien takia saanut mitenkään vapaaksi.
Valkoista ihoa kosketeltiin hämmästyneenä ja varsinkin jos käsivarressa sattui olemaan karvoja, se oli vasta suuri ihmetyksen aihe.
Ensinnä kokoonnuimme yhden rakennuksen suuremmassa huoneessa piiriin paikallisten vaikuttajien kanssa. Keskelle lattiaa tuotiin matto. Tässä tilassa meidän oli tarkoitus luovuttaa mukanamme tuomat rahat kyläyhteisölle.
Aluksi suoritimme rahojen tarkistuksen. Tähän asti rahat olivat olleet kolmen matkalaisen piilottamissa paikoissa ja he olivat varsin helpottuneita voidessaan päästä nyt eroon rahoista. Tarkistuksen jälkeen rahoja oli yhä se sama summa kuin pankista oli edellisellä viikolla nostettu: 12.600 euroa.
Oppilaskunnan hallituksen matkalla olevat jäsenet tulivat luovuttamaan rahat kyläpäällikölle.
Lisäksi kerroimme, että viime kesänä 5.7.2014 Mantereentiellä autoilijan kolhimana kuollut fiksu Söpö-kissa haudattiin ja jälkeenpäin pidetyssä muistotilaisuudessa oli mahdollisuus antaa varoja Bibliothèque Söpö`n perustamiseksi Diamniadion yläkoulun yhteyteen. Varoja on nyt kertynyt kuudetta sataa euroa ja jatkamme keräystä. Olemme nähneet täällä, miten kalliita varsinkin ranskankieliset Ranskassa julkaistut kirjat ovat ja monia niistä tarvitaan koulun käsikirjastossa. Söpö sai raikuvat suosionosoitukset, vaikka täällä ei ehkä kissoilla keskimäärin ole ihmisten arjessa ihan samanlaista merkitystä kuin meillä läntisessä Euroopassa voi olla.
Mukanamme oli vielä pieni muistoesine Suomesta: Suomen muotoinen lasilautanen, jonka halusimme luovuttaa ensimmäisenä koululle lahjoitettuna muistoesineenä. Pakkauksesta oli vielä kätevä osoittaa oma asuinpaikkamme Suomessa.
Teimme tämän jälkeen väkijoukon saattelemana Badara Diomin johdolla tutustumiskierroksen kylään. Näimme terveysaseman, jonka kunto oli kahdessa vuodessa huomattavasti petraantunut. Tilat olivat laajentuneet ja ne oli saneerattu. Terveyspuolen tiloja meille esitteli vakituinen miespuolinen terveydenhoitaja. Tekniseltä varustukseltaan Sambiaan verrattuna asema oli kuin eri maailmasta. Täällä valtion varoja sijoitettiin kansalaisten terveydestä huolehtimiseen.
Kierros jatkui suolaisen veden käsittelylaitteistoon tutustumiseen. Laitteet olivat sveitsiläisten valmistamia. Pääkoneen kanssa oli kuulemma ongelmia ja siihen yritetään nyt etsiä ratkaisua meneillään olevan vesiprojektin avulla.
Sivuutimme myös alakoulun, jossa tällä hetkellä ei ollut opetus käynnissä. Alakoulussa oli kaksi suurta luokkahuonetta samaan tyyliin kuin Isengessä. Itse rakennus oli kuitenkin hieman suurempi ja huolitellummin rakennettu kuin Isengessä.
Yläkoulua ei rakenneta alakoulun yhteyteen vaan se tulee noin kolmensadan metrin päähän moskeijan takaiselle alueelle. Badara kertoi, että kouluun on varmasti tulossa oppilaita myös lähialueen kylistä, joissa tätä koulutusmahdollisuutta ei ole olemassa.
Kierroksen aikana kävimme myös Mamadoun suvun talolla. Siellä meidät istutettiin taas talon edessä ja terassilla istuvan kansan ihmeteltäväksi ja vähitellen alkoi tehokas esittelyseremonia. Todennäköisesti tässä tilanteessa oli tarkoitus nimenomaan minulle näyttää kaikki kylässä asuvat vähänkin Mamadoulle sukua olevat henkilöt. Kaiken kruununa oli tietysti suvun isoäiti.
Kierroksen päätteeksi päädymme samaan rakennukseen, jossa oli matto lattialla. Nyt on vuorossa pormestari Badaran meille tarjoama lounas. Lounas on asetettu lattialle kolmeen suureen kannella suojattuun tarjoilukulhoon. Kulhoissa on annos ”les crevettes sautées avec les pommes frites” kastikkeen ja leivän kera. Täällä varmaankin tuo ranskalaisten perunoidn osuus on sitä eksklusiivia tarjottavaa, sillä tällä seudulla maa ei anna sen paremmin salaatteja kuin kasviksiakaan suolaisuutensa takia. Katkarapuja sitten kylässä on tarjolla runsaasti. Kaupungillahan ruoka-annoksissa saamme maksaa nimenomaan ravuista, hummerista ja muista meren erikoisuuksista.
Pesimme kätemme ennen aterialle ryhtymistä mielenkiintoisessa siistin näköisessä pesusysteemissä . Asettauduimme kontallemme lattialle paikallisten ihmisten perässä ja olimme valmiita aloittamaan lounaamme. Patongista oli helppo murtaa kapeita pitkänmuotoisia paloja, johon sitten voi kätevästi kerätä suuannoksen ruokaa. Todella herkullisen makuista ja tässä vaiheessa päivää klo 13.45 meillä alkoi myös jo olla nälkä sekä tarve saada elimistöömme jotain suolaista. Sulassa sovussa isäntiemme kanssa jatkoimme jonkin aikaa ruokailua. Vähitellen yksi jos toimen koki tulleensa ravituksi ja kävi jälleen pesemässä kätensä aterioinnin päättymisen merkiksi.
Kiittelimme isäntiämme ja oletettavasti ruuan valmistukseen osallistuneita paikalla pyörineitä naishenkilöitä. Muissa huoneissa ihmiset näyttivät nauttivat yhtä lailla pormestariksi valitun Badaran tarjoamaa juhlaruokaa.
Matkan varrella olimme jo ehtineet jakaa pussikaupalla mukanamme tuomia karkkeja Suomesta. Jako onnistui hieman paremmin kuin viime kerroilla Sambiassa, jolloin pienimmät meinasivat sulloutua isompien jalkoihin. Huono tapa viedä karkkeja tiedämme, mutta monien maiden asekaupat näiden köyhien maiden sissijärjestöille ovat meistä vielä arveluttavampi tapa pönkittää länsimaista työllisyyttä ja hyvinvointia.
Ruokailun jälkeen Shejkh ohjasi minut vielä kerran Mamadoun isoäidin luokse. Sinä kovassa kohinassa monilla oli jäänyt huomaamatta antaa pientä taloudellista apua isoäidille perheen asioiden hoitamiseen. Se tuli nyt korjattua, kun asia sanottiin riittävän selvästi. Tällaisissa matkoissa on kyllä monia rasittavia asioita, mitä pitäisi ottaa eri tilanteissa huomioon. Pakko myöntää, että se on aivan liikaa vaadittu.
Klo 15 maissa aloimme kokoontua takaisin laivalaiturille palataksemme majapaikkaamme M´bouriin. Satamassa oli nytkin saattamassa paljon väkeä ja monien suista kuului ”à la prochaine” – ensi kertaan. Osa väkijoukosta toisti joidenkin ihmisten nimiä , lauloivat ja kannustivat meitä.
Puolin ja toisin tunnelmat olivat kiitolliset. Kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Tilanteissa oli mukana vahvasti tunnetta ja lämpöä. Kyseessä ei todella ollut mikään yksipuolinen lahjojen luovutus. Kylä viesti vahvasta halustaan pyrkiä eteenpäin. He panostavat myös itse suunnitteilla oleviin asioihin, eivätkä odota valmista pöytää eteensä. He arvostavat paljon keskusteluyhteyttä ja vuorovaikutusta, jonka kautta asioita oppii katselemaan eri tavalla. Se on meillekin suuri , avartava asia näissä kehitysyhteistyöasioissa.
Edessä oli noin tunnin ajomatka takaisin Foundiougneen ja sieltä autolla hotelille. Matkalla riitti puhetta kokemuksistamme ja liikenteen hämmästelyä.
Hotelli päästyämme olo oli huojentunut. Olimme päässeet eroon rahoista turvallisesti, tämänkertainen tehtävä oli suoritettu erinomaisesti läpi. Nyt oli rentoutumisen aika.
Illalla nautimme hotellilla jälleen erinomaisen kolmen ruokalajin illallisen ja valmistauduimme nukkumaan hyvissä ajoin.
KAHDEKSAS MATKAPÄIVÄ – UUSI HAASTE – HELLE
Aamiainen oli päivittäin pyynnöstämme tarjolla klo 8-9. Useimmat meistä nukkuivat unien saattelemana yömme hyvin ja olimme valmiita nauttimaan aamiaisesta heti sen tarjoilun alettua.
Mamadoulta oli saanpunut monta viestiä koskien edellisen päivän vierailua: ”You rock my village today. Tack så mycket!” ”Beaucoup de gens m´ont appelé pour me féliciter . Tout le village est très content.” vain muutaman mainitakseni. Yhteydenottoja on siis Mamadoulle Ahvenenmaalle tullut useita ja niissä Mamadoutakin on onniteltu tästä suuresta aikaansaannoksesta, joka kylässä nyt sivistyksen saralla lähtee eteenpäin. Eikä Mamadoun roolia asiassa voi yhtään vähätellä. Lukemattomia kertoja hän on poikennut Vesilahdessa tapaamassa ihmisiä ja kertomassa asioista ja suunnitelmistamme. Kyläläiset arvostavat suuresti sitä, että Mamadoulla on täällä lihapatojenkin ääressä mielessään olosuhteet, joista hänen sukunsa on lähtenyt ja yrittää edesauttaa avun saamiseksi myös sinne. Eikä se Mamadounkaan elämä ole mitään ruusuilla tanssimista. Paikallinen suku suhtautui tummaan mieheen paikallisen naisen rinnalla melkoisen karsaasti. Näin olen ymmärtänyt. Jotkut olivat kertoneet Mamadoulle, että hänen kannattaisi koittaa opiskella, koska hän oli selvästi mm. Plastolla työskennellessään osoittanut kykyjään. Ensimmäisen opistovuoden jälkeen hän saikin merkittävän stipendin menestyksestään opinnoissaan. Hän oli matemaattisissa aineissa erityisen lahjakas, eikä tuosta ruotsinkielen opinnoissa etenemisessäkään suuria puutteita ole ollut. Kaikki muut kurssilla olevat ovat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, eikä Mamadou heidänkään joukostaan todella ole heikoin. Kiitokseksi tästä sitten oppilaitoksen seinään olivat jotkut menneet suurella kirjoittamaan suurin piirtein näin: ”Häivy neekeri kotiisi!” Mamadou on oppilaitoksen ainoa tumma opiskelija. Ei mahda tuntua mukavalta. Minkä muun kuin kadehtimisen taidon me ihmiset saavat verenperintönä aiemmilta sukupolvilta? Koske me oikein opimme?
Tämän päivän aioimme ottaa kevyesti, koska eilinen päivä oli aikamoinen haaste. Se oli haaste niin pituutensa, sisältönsä kuin säänsä puolesta. Kaikilta osin selvisimme erinomaisesti. Minkäänlaisia vatsavaivoja ei tuon matkan takia kenellekään ei aiheutunut.
Ajattelimme poiketa lähiseudun ainoassa kunnollisessa, monipuolisessa kaupassa ja siinä vieressä jälleen herkuttelemassa tuoreilla pullilla ja leivoksilla. Sen pitemmälle emme olleet vielä ehtineet tällä matkalla kulkeutua ja koska tiesin, että senkin paikan jälkeen oli vielä kaupallista toimintaa, päätimme tutkia markkinat.
Ensinnä yllättävä havainto: alue oli sitten kahden vuoden takaisen käynnin huomattavasti pessyt kasvojaan ja siistiytynyt. Useampi uusi monipuolinen majoitusliike oli avannut ovensa ja siistejä ranskalaissyntyisten henkilöiden pitämiä puoteja oli vieri vieressä.
Jatkoimme matkaa kohti palmukujaa. Tiesin sen päässä sijainneen lukuisia myyntipisteitä ja ruokapaikkoja. Lounasaika lähestyi ja päätimme etsiytyä vilvoittavien tuulien ääreen meren rantaan.
Viehättävä paikka löytyi, mutta vilvoittavista tuulista ei ollut mitään tietoa. Lämpö oli aivan sietämätön. Tilasimme juomaa ja suolapalaksi useammille riitti lautasellinen ranskalaisia perunoita. Vain kahden tilaus sisälsi ”les crevettes sautées”.
Lähipöytään saapui hienostunut ikääntynyt ranskalaispari, jolle tuotiin pöytään oitis jäähdytetty kuohuviini ja alkupaloina erikoisen näköinen merisiilien sisään täytetty annos. Ajoittain vaimeana puhaltanut tuuli siirsi vahvan tupakan savun heidän pöydästään ympäröimään entisestään pahenemassa olevaa lämpöhalvaustamme. Päätimme aterioinnin melko ripeästi, maksoimme 19.700 cefan laskun ja siirryimme takaviistoon kulkemaan läpi ostosalueen.
Kulkeudumme rannankautta takaisin päin. Rannan kautta kulkenut reitti oikaisi huomattavasti ja saimme palata hieman taakse päin päästäksemme takaisin kaupalle. Matkalla olin itse nostellut useamman erän 200.000 cefan rahaeriä, sillä majoituspaikassamme ei tällä hetkellä maksuksi käynytkään luottokortti niin kuin alun perin oli ilmoitettu. Kauppa kuitenkin oli mennyt kiinni. Olin kokonaan unohtanut, että täällä monet toimipisteet pitivät siestan aikana paikat kiinni. Se oli täysin ymmärrettävää, eikä kukaan minua tästä muistamattomuudesta nuhdellut. Tilasimme puhelimella meille jo tutuksi tulleen 2.000 cefan taksin ja kahdessa erässä hän kuljetti meidän majapaikkaamme. Monta metriä emme olisi kyllä jaksaneet kulkea omin jaloin eteenpäin. Tämä oli varmasti tämän matkan kuumin päivän. Ainakin siltä meistä juuri nyt tuntui.
Onneksi huoneessa toimi ilmastointi ja puolen tunnin oleskelu sisätiloissa virkisti jälleen.
Neljän aikoihin poikkesimme jälleen parissa eri ryhmässä ostoksilla marketissa ja sitten ei muuta kuin odotella kahdeksaksi siirrettyä illallista.
Aina silloin matkan aikana on tullut otettua puheeksi myös ebola. Puhelimen kautta olemme seuranneet kirjoittelua asiasta kotimaan lehdissä ja siellä tuntuu asiassa olevan jo suuri pelkotila. Muutamille matkalaisillemmekin on heidän sukulaistensa puolesta kerrottu, että matkan jälkeen ei sitten tarvitse poiketa vieraisilla vähään aikaan.
Virallisissa kartoissa näkyy selkeästi, että Senegal ei kuulu ebola-alueeseen. Täällä ainoa havaittu tapaus lienee edelleen tarkasti karanteenissa Dakarin sairaalassa ja kyseinen potilas on naapurimaan Guinean kansalainen. Maahan saapuessamme meidän otsaamme ohjattiin jollain lampun kaltaisella vempaimella punaista sädettä. Siinä kai tarkistettiin, että meissä ei ollut kuumetta maahan saapuessamme. Nyt jossain lehdessä luki, että Madridissa ebolo-alueelta saapuvien lämpötila myös mitataan. Se ei oletettavasti koske meitä, koska kuten jo useamman kerran on todettu, virallisissa WHO:n listauksissa Senegal ei kuulu siihen alueeseen.
Tähän päivään mennessä ebolaan sanotaan kuolleen 4500 henkilöä. Melkein kaikki kuolleet ovat Länsi-Afrikasta. Euroopassa ja Yhdysvalloissa on kuollut yhteensä muutama ihminen. Virus leviää kehossa suhteellisen nopeasti. Tartunnan saamisen jälkeen oireet ilmenevät 2-21 päivän sisällä. Yleisimmin oireet ovat ilmenneet 8-10 päivässä. Tauti tarttuu ruumiinnesteiden välityksellä.
Kamala huuto asiasta on saatu aikaiseksi. Kansainvälinen yhteisö ei ole tämänkään asian hoitamiseksi ollut paljon sen aktiivisempi kuin Lähi-idän kriisin selvittämiseksi viimeisen 70 vuoden aikana.
Matkaa suunnitellessamme olemme toistuvasti olleet yhteydessä Suomen ulkoasiainministeriön viisumiosaston asiasta tietäviin virkahenkilöihin. Olemme saaneet mielestämme erinomaisen palvelun.Heidän viestinsäkin oli, että asioista tulee yrittää ottaa mahdollisimman tarkka selvyys. Erityisesti kun matkalla on mukana lapsia, turvallisuuden tulee olla ehdottomasti ykkösasia. Inhimilliselle ylireagoinnille ei kuitenkaan kannata antaa sijaa. Joskus on melkoisen vaikea säilyttää mielenmalttinsa, kun kaikki muut tuntuvat tietävän asioista paljon paremmin.
M´bourin majapaikkamme on ollut varsin tasokas. Varsinaisesti hotellilla on tähtiä kolme, mutta olosuhteet paikan päällä ovat erinomaiset. Huoneet erittäin siistejä, ravintola erinomainen ja palvelu todella ystävällistä. Olemme kokeneet olevamme turvassa koko ajan. Harvassa paikassa voi jättää tavaroitaan minne sattuu ja silti saada ne vielä itselleen takaisin.
Dakarin aikoina saimme ainakin joissakin huoneissa tottua myös torakoihin ja muihinkin mönkijöihin. Matkalaukkujen osalta saamme kotiin palatessa olla todella tarkkana. Ötökät ovat osanneet pakata todella hyvin itsensä matkatavaroihimme ja kenenkään ei kannata antaa niille mahdollisuutta asettua taloksi omaan kotiin. Ne leviävät todella nopeasti ja kodin käsittelyyn tuhoaineilla saa varata helposti 1.000 euroa. Yö pakkasessa riittää (yli – 20C tai sitten muutama tunti +80 C asteen saunassa.)
SAFARILLA AFRIKASSA
Kun joku kertoo olevansa menossa Afrikkaan, oletamme hänen aina myös osallistuvan safarille. Miksei näin olisi myös meidän matkallamme?
Lauantaille 18. Päivälle lokakuuta varasimme monen mutkan kautta taksin hotellillemme aamuksi klo 8. Vaihtoehtoina oli lähteä safarille joko varhain aamulla tai sitten myöhemmin iltapäivällä. Eihän tuo kello 8 nyt mitään aikaista ollut. Sambiassa meidät herätettiin teltoilla klo 5.30 ja heti kuuden maissa kivuttiin autoihin ja lähdettiin kierrokselle. Silloin olisi suurempi todennäköisyys nähdä jonkin verran eläimiä aamutoimissaan.
Hotellimme jousti tänäkin aamuna ja järjesti meille aamiaista ennen lähtöämme. Aikamoinen yllätys oli, että Mamadoun veli Shejkh oli jälleen saapunut tänne M´bouriin meidän retkeämme varten. Hän ei valitettavasti voisi meitä kovin paljon auttaa, mutta ehkä hän ja perheensä kokivat niin, että hänen kauttaan tulisi voida tarjota meille kaikki mahdollinen apu tällä ainutlaatuisen tärkeällä matkalla.
Alkumatkasta auto tankattiin tälläkin kertaa 20.000 cefan ennakkomaksulla. Täällä ei polttoaine ole kovin paljon edullisempaa kuin Suomessa ja joku ryhmämme matemaatikko laskikin, että 3.000 euroa Suomessa ansaitsevalle vastaavaan palkkatasoon suhteutetulla polttoaineen hinnalla maksaisi 30 euroa litra. Olisi varmaan kylätie siellä Suomessakin vielä nykyistäkin hiljaisempi.
Suuntasimme Dakarin suuntaan Bandian luonnonpuistoon. Liikenne tiellä oli heti lauantaiaamusta runsas. Kuljettaja sai olla kovin tarkkana sillä liikenteeseen pyrkijöitä riitti tienreunoilla. Kun liikenteen sekaan päästiin, silloin suurin osa notkui ihan kiinni toisen puskurissa. Kyseessä oli päätie, mutta senkin varrella oli varsin taajassa korkeita töyssyjä, joilla yritettiin rauhoitella pahimpia kaahareita. Yhden kerran oli lähellä tilanne, jossa vastaantulevan tiellä vaarallisesti ohittavan rekan takia olimme saada peräämme yhden kuhmuraisen peugeotillisen paikallisia nuoria miehiä. Tekninen asiantuntijaosastomme totesi, että vain yksi pyörä jarrutti ja piti kamalaa ääntä. Jarrutuksen jälkeen auto jäikin tienposkeen. Selvisimme tästä uhkasta ehjin nahoin.
Edellisellä kerralla puistossa käydessämme matkasimme myös matkan hotellilta avosafariautolla. Silloin kyyti ei kyllä ollut erityisen miellyttävää, sillä avohytissä istuminen kovassa vauhdissa ei tuntunut kovin mukavalta.
Nyt olimme aikeissa mennä myös safarille autolla, jolla olimme tottuneet muutkin retkemme tehdä. Valintani aiheutti hieman räpinää, mutta kun auton ovea pidettiin suurimman osan matkasta auki, mahdollistui ainakin valokuvien ottaminen.
Baobab-puita näimme runsaasti. Nuo Senegalin symbolit, mammuttipuut voivat yltää jopa 1500 vuoden ikään ja niitä näytetään käytettävän moneen tarkoitukseen. Joku matkalaisista oli jo aiemmin ostanut makeisia, jotka oli tehty baobab-puusta, nyt safarilla näimme serer-heimon ihmisten hautapaikan, joka oli suuren baobab-puun sisällä.
Senegalista ei löydy juurikaan niitä villieläimiä, joita olemme tottuneet näkemään Sambian, Kenian, Botswanan, Zimbabwen ja Tansanian safareilla. Toki näimme nyt ainakin kolmea eri antilooppilajia, sarvikuonon, kirahveja, apinoita, villisikoja, suuren joukon krokotiilejä, hyeenan, seeproja, mutta suurin osa lienee saapunut paikan päälle kaupallisella kuljetuksella.
Mitään riemunkiljahduksia tämä safari ei saanut aikaiseksi, mutta ei se nyt aivan huonokaan ollut. Alue, jolla eläimet vaeltelivat luonnonpuiston alueella oli noin 3500 hehtaaria.
Tämä riittikin yhden päivän ohjelmaksi. Meitä on hellinyt koko ajan melko hurja sää: varjossa lämpötilaksi ilmoitetaan + 35 astetta. mutta koitapa siinä helteessä kulkea M´bourin pieniä kujia ja tutustua paikallisten tuotteisiin. Ei onnistu. Meren rannalla käy sentään vilvoittava tuuli ja majapaikan uima-allasalueelta löytyy aina joku suojainen kulma, jossa pääsee suojaan kovimmalta paahteelta. Emme kuitenkaan valita, sillä tiedämme, mikä kotimaassa odottaa. Nytkin näytetään kerrottavan, että itäiseen Suomeen odotetaan jopa 10 senttiä lunta.
Päivän lounas meren rannan lähistöllä hyväksi havaitsemassamme Treizeguy –ravintolassa on nautittu ja nyt vain odottelimme iltaa ja maittavaa kala-ateriaa hotellin uima-altaalla.
Opintomatkalla kun olemme löysimme jälleen yhden uuden mielenkiintoisen kohteen, jonka koitamme sijoittaa ohjelmaamme ennen lentokentälle lähtöä. Pitkäaikainen presidenttimme Urho Kekkonen tunsi varmaan jotain hengenheimolaisuutta Senegalin presidenttiä kohtaan, sillä presidentti Senghor vieraili Suomessa valtiovierailulla kaksi kertaa. Presidentti Senghorin synnyinpaikka on tässä melko lähellä: Joalin kaupunki ja siihen sillalla yhdistyvä Fadiouth näyttävä mielenkiintoiselta yhdistelmältä ja oletettavasti koitamme toteuttaa käynnin sinne. Houkuttimina on ainakin kaksi asiaa: seudun sanotaan olevan poikkeuksellisen kaunista. Sitä verrataan jopa näkemäämme Goréen saareen ja eri uskontokuntien rauhanomaisen rinnakkaiselon osalta paikka saattaisi olla todella merkittävä kokemus. Intiassa törmäsin tekstiin:” God is a too big Thing to fit in One Religion”. Ja pääsääntöisestihän me ihmiset olemme tästä asiasta ihan eri mieltä, koska se mikä meitä itseämme miellyttää, sehän on aina oikein.
JOYEUX ANNIVERSAIRE KAROLINA
Alamme valmistautua vähitellen henkisesti paluuseen kotiin. Säästä näemme iltalehtien uutisista kaikenlaisia viestejä. Ero lämpötiloissa tulee joka tapauksessa olemaan merkittävä. Emmekä sitä mitenkään pahan pidä, sillä nytkin sunnuntaina 19.10.2014 klo 22.35 Senegalin aikaa tätä kirjoittaessani asuntoni edustalla saan pyyhkiä hikeä otsalta puolen minuutin välein ja samalla hätyyttää näytön edestä kaikenlaisia siivekkäitä. Huoneen ilmastoidussa tilassa taas kirjoittaminen taas ei oikein onnistu pöytätilan puuttumisen takia.
Sunnuntai kului leppoisasti altaalla, lounaalla hyvin ruuhkaisessa lähiseudun ravintolassa ja tavaroita pakatessa. Matkan loppuosassa on hieman löysää ihan sitä varten, että näitä koettuja asioita voisi yhdessä sulatella. Lisäksi jokaisen pitäisi olla keskiviikkoaamuksi riittävän levännyt, että ei tarvitse jäädä kotiin luimistelemaan. Työt koulussa alkavat täydellä teholla.
Eräs matkalaisemme oli tehnyt hotellin henkilökunnalle selväksi, että hän ikääntyy juuri oleskelumme aikana GraziaMaria –hotellissa. Niinpä hotellin johtajatar oli tehnyt valmisteluja illan suhteen. Herkullisen pääruuan jälkeen valot ulkona sijaitsevasta ruokailutilasta sammuivat. Sitä emme sinänsä yhtään ihmetelleet, sillä sähkökatkoihin täällä oli saanut tottua. Nyt pimeyden keskeltä alkoi kuitenkin kuulua laulua ”Joyeux anniversaire, joyeux anniversaire, joyeux anniversaire Karolina …” ja ymmärsimme, mistä oli kyse.
Keittiössä oli leivottu komea kakku Karolinan kunniaksi. Kukaanhan teistä ei tunnista kenen syntymäpäivää me oikein juhlimme, sillä tälläkin ihmisellä oli huoltajat järjestäneet sellaisen tilanteen, että passissa ei ole ensimmäisenä se nimi, jota puhuttelunimenä käytetään. Hotellin johtajatar oli tarkistanut nimen passista ja nyt siis juhlimme Karolinaa. Hieno ja ikimuistoinen hetki ja johtajatarta ilahdutti erityisesti se, että juhlakalumme tuli pyytämään meitä erikseen varta vasten kiittämään johtajatarta tästä upeasta muistamisesta. siitä johtajatar yltyikin kehumaan mukanamme olevia nuoria todella ihaniksi, vilpittömiksi ja avoimiksi. Hänellä on paljon kokemusta ranskalaisista nuorista ja he ovat hänestä niin turhan arrogantteja.
Lentolippujen vahvistuksesta meillä ei ole vielä kuulunut mitään, mutta oletamme lähtevämme maanantaina Dakarista Iberian lennolla klo 22.15 Madridiin ja sieltä sitten maanantaiaamuna klo 10.15 Finnairin lennolla Helsinkiin. Laskeutumisajan Vantaalle pitäisi olla klo 15.30.
Meille jää siis maanantaipäivälle hyvin aikaa ja päätimme käyttää sen yhteen uuteen asiaan tutustumiseen: Joalin kaupunkiin.
Joalin alueen väkiluku on tällä vuosituhannella kasvanut voimakkaasti. Samaa hotellin johtajamme kertoi M´bourin alueesta. Köyhältä maaseudulta siirtyy väkeä alueella, jolla on monenlaista toimintaa. Toisaalta Dakarin seudulta väkeä siirtyy sen kalleuden takia niin Joalin kuin M´bourinkin alueelle. Joalin alueesta tekee mielenkiintoisen sekin, että sen väestö on pääosin serer-heimoon lukeutuvaa ja muslimienemmistöisessä maassa Joalin alueella väestöstä kuitenkin 90 % on kristittyjä.
Meidän kannaltamme toinen tärkeä asia, miksi halusimme poiketa tutustumaan tähän alueeseen on se, että maan ensimmäinen presidentti Leopld Sedar Senghor on kotoisin Joalista. Hänen syntymäpaikallaan voisi vieraillakin. Sitä kutsutaan paikallisella kielellä nimellä Mbind Diogoye, joka suomennettuna tarkoittaa ”leijonan kartanoa”. Se kai viittaa siihe n voimaan, jota ihmiset katsoivat tässä maansa ensimmäisessä presidentissä olleen.
Senghor toimi maansa presidenttinä 1960-1980 ja hän ehti presidentti kaudellaan vierailla kaksi kertaa Suomessa Urho Kekkosen vieraana. Kekkonen totesi puheessaan Senghorille keskikesällä 1973 mm. seuraavaa: ”
”Minä puolestani palaan mielessäni usein käyntiini Senegalissa. Sen ystävälliset, vieraanvaraiset asukkaat ja lämpöinen meri-ilmasto tekivät käynnistäni unohtumattoman lomamatkan. Samalla sain tilaisuuden tutustua Afrikan maan oloihin ja elämään, mikä opetti minut paremmin ymmärtämään mustan maanosan tarpeita ja pyrkimyksiä.
Teidän Ylhäisyytenne. Tänään alkanut virallinen vierailunne Suomeen on merkittävä tapahtuma. Se on omiaan vahvistamaan ja edelleen kehittämään niitä hyviä suhteita ja kiinteitä siteitä, jotka aina ovat yhdistäneet maitamme. Suomi ja Senegal ovat molemmat pieniä puolueettomia valtioita. Jo aikoinaan Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvostossa samanaikaisesti toimiessamme saatoimme havaita, että suhtautumisemme suuriin kansainvälisiin ongelmiin on samankaltaista. Sen perustana on löytää rauhanomainen neuvotteluratkaisu, välttää väkivaltaa sen kaikissa muodoissa ja palvella rauhan asiaa. Voimakeinoin ei voida saada aikaan kestäviä ratkaisuja kansainvälisissä kiistakysymyksissä, siitä olemme aina olleet yhtä mieltä.”
Mikä sitten lie syy siihen, että ranskankielisestä läntisestä Afrikasta ei missään vaiheessa seuloutunut pitempiaikaisia kehitysyhteistyökumppaneita meille suomalaisille. Vaikka emme ihan valtionpäämiehen vastaanottoa Senegaliin tullessamme saaneetkaan, voimme silti yhtyä presidentti Kekkosen kuvaukseen maasta.
Senghorista tuli myös ensimmäinen Ranskan akatemian afrikkalaistaustainen jäsen.
Tutustuimme Joalin kaupunkiin kahdene englanninkielisen oppaan opastuksella. Toinen oli erityisen kiinnostunut voimailulajaisesta ja esitteli meille lehtileikeitä, joissa joku hänen sukulaisistaan oli esillä. Opaskierrokset olivat kovin mielenkiintoiset. Ylitimme ensinnä noin 400 metrn sillan mannermaalta saarelle. Kiertelimme pääsaarta ja tutustuimme mm. saaren kristittyjen kirkkoon. Kierteleimme viehättäviä pikku kujia ja kulkeuduimme sitten toista lyhyempää siltää pitkin hautausmaasaarelle. Sieltä löytyi viimeinen leposija alueen muslimeille ja kristityille.
Helle oli jälleen hieman tuskallinen. Kierroksen aikana laskuvesi oli madaltanut joen pintaa ja lukuisia koiria ja sikoja oli lähtenyt vilvoittelemaan matalampiin vesiin.
Näilläkin ajomatkoilla meidät ajettiin muutaman kerran tiensivuun ja poliisi tutki papereita. Tänään kukaan poliiseista ei ryhtynyt jatkotoimenpiteisiin kirjallisten töiden muodossa kanssamme. Liikenne oli kumpaankin suuntaan hyvin vilkasta.
Tällä matkalla emme valitettavasti ehtineet käydä tutustumassa paikalliseen musiikkiin. Siinä vaikuttaa maan oma vahva runoudenkin perinne ja musiikin voimastahan saimme viime kesänä jo mahtavia kokemuksia maan tunnetuimman tämänhetkisen muusikon vieraillessa konsertoimassa Tampereen Pakkahuoneella.
Hotellille palattuamme nautimme vielä lounaan ja aloimme pakata. Saimme nauttia hotellinuoneistamme hieman ylipitkään iltapäivällä, sillä kuljetuksemme kentälle lähtee vasta klo 17. Mamadoun veli saapuu jälleen "saattamaan" meitä kentälle ja se on ainakin siinä mielessä hyvä asia, että meille jäi yksi kassa pienten lasten kenkiä huoneeseen. Tulomatkalla kenkäkassit jotenkin kulkeutuivat lasten kannettavista minun hoitooni enkä koe lainkaansyyllisyyttä siitä, että niitä on vielä minun huoneessani. Niille löytyy aivan varmasti tarpeellista käyttöä Mamadoun kodin ympäristön taloissa, jotka näyttävät kuhisen pikkuisia lapsia.
Paluumatkalla päivän valossa lentokentälle meille selvisi monia uusia asioita. Dakariin ollaan rakentamassa uutta ajanmukaiste lentokenttää ja se tulee sijaitsemaan vielä kätevämmin meidän tarvitsemallamma kulkureitillä M´bourin suuntaan. Kuljettajamme kertoi, että kahessa vuodessa tulisi olla valmista.
Jouduttaaksemme matkaa ajoimme jälleen kahteen otteeseen maksullista péage-tietä lähestyessämme Dakaria. Siitä ei kovin suurtaa apua ollut, sillä péagelta poistuessamme jäimme jumiin ruuhkaan, joka näytti aivan toivomattomalta. Emme muistaneet erästä tilannetta Dakarin päivinämme, jolloin saimme seisoa kovassa helteessä ja odottaa muun liikenteen mukana, että tasavallan presidentti olisi kulkenut ohi. Presidentti oli jälleen liikenteessä perjantain ruuhkassa ja autojen ja aasien pyörittämä kuljetusruljanssi seisoi. Kuin maan alta eri puolilla autojen ympärille löytyi kaikenlaisten terveellisten tuotteiden kauppaajia: pähkinöitä, keksejä, ikkunanpesemisliinoja jne.
Onneksi meillä ei ollut mitään erityistä kiirettä. Kentälle saapuessamme en edelliskerrasta muistanut, miten hyvä huoli matkalaisesta kentällä pidetään. Ensimmäiseksi matkustusasiakirja katsottiin ulko-ovella. Siinä tiemme erkanivat Mamadoun veljen kanssa hieman yllättäin. Seuraavaksi paperimme katsottiin ennen kuin pyrimme siirtymään Iberian tiskille suorittamaan koneeseen kirjautumista. Kolmannen kerran paperit tutkittiin kymmenen metrin päässä lentolippujen tulostuksen yhteydessä ja sitten taas kymmenen metrin päässä sen jälkeen, kun olimme saaneet kaikkien lentojen koneeseennousukortit käsiimme. Tämän jälkeen täytimme maastapoistumiskortit ryhmätyönä, sillä kysymysten joukossa oli paljon arkielämällemme vierairta tiedusteluja.
Sen jälkeen siirryimme maastapoistumistarkitukseen, jossa passimme leimattiin, meidät kuvattiin ja kahdesta sormestamme otettiin jälleen tunniste sekä lopuksi leima passiin. Joku tarkastajista tutki täyttämämme maastapoistumískortit oikein tarkasti ja halusi lisätietoja.
Seuraavaksi näytimme papereita käsimatkatavaroiden läpivalaisijalle. Paperit kiinnostavatkin enemmän kuin laukkujemme sisältö. Omassa laukussani kulkivat niin tietokone kuin käsidesipullot ilman mitään kommenttia kansainväliselle puolelle.
Verovapaiden myymälien tarjonta ja erityisesti paikallisten tuotteiden edullinen hinta kentällä hämmästyttivät.
Tarkistukset eivät kuitenkaan olleet vielä ohi. Ihan yleinen tapa on katsoa passia ja matkalippua boardauksen alkaessa portilla. Siirtyessämme ulos saimme hämmästyksemme kaivaa kaikki paperit esille taas lentokenttäbussin edessä. Lisäksi vielä ennen koneeseen pääsyä viehättävät kenttävirkailijat laittoivat meidät jonoon kiltisti kuin kansakoulun alaluokilla. Kilttejä kun olimme onnistui myös koneeseen siirtyminen. Minusta on varsin merkittävä saavutus, että yhdellekään matkalaiselle ei sattunut minkäänlaista ongelmaa matka-asiakirjojen kanssa. Erityisesti oppilaiden osalta on kyse suuresta saavutuksesta, sillä ainakin GraziaMaria - hotellissa henkilökohtaiset tavarat olivat aika usein näytteillä eri puolella hotellialuetta.
Kyseessä ovat historialliset hetket. Aikanaan opettajan uran alussa 1983 aloimme oman luokkansi kanssa suunnitella pikku retkiä: lento- ja laiva- ja bussimatka Viipuriin, yörämatkaa Ahvenanmaalle, taisimme lentää myös Ouluun jollekin makeistehtaalle ja ysiluokalla sitten teimme leirikoulun Kreikkaan. Aika vauhdikkaita aikoja ne tuntuivat tuolloinkin koulussa olleen. Kyseessä oli 8 c - luokka. Luokan oppilaista muistan ainakin sukunimiltä vielä oppilaat Harmaala, Kivinen, Kuisma, Hilavuo, Lietsamo, Suomela, Murto, Kalliomäki jne. Nyt sitten ollaan uran loppuvaiheessa ja periaatteessa viimeinen suunnitteluun perustuva opintomatka on päättymäisillään.
Toivottavasti jollekin nuorelle ja aikuiseksi kasvavalle ihmiselle on maailmankuvan rakentamiseksi löytynyt monipuolisia aineksia. Ei tätä maailmaa ole kovin helppo hahmottaa edes omassa lähipiirissä saati sitten kauempana.
Kiitos kuluneista vuosikymmennistä!
Suosittelemme erityisesti tämän matkamme majapaikkaa:
Hotel Graziamaria
+ 221 33 957 0869
Pystymme myös neuvomaan matkustusvaihtoehtojen valinnassa. Yksityishenkilöinä tulemme varmasti tähänkin kohteeseen palaamaan. Niin turvalliseksi, herkullista ruokaa ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä tarjoavaksi maaksi me olemme voineet sen käynnillämme vahvistaa. Ja onhan meillä siellä kohde, jonka kehittämisessä olemme paikallisten kanssa mukana.
Saimme seurata matkalla Kummien tarjoaman koululounaan tarjoilua ja saimme itsekin maistaa ruokaa. suomalaiseen suuhunkin puuro maistui varsin maukkaalta, ja se oli nshima- tai riisipuuroa ravitsevampaa.
27.09., perjantai
Whatsup -viesteistä on ainakin kyennyt päättelemään, että koko seurueemme on kolmea eri lentoreittiä käyttäen saapunut onnistuneesti kohteeseen Ndola, Sambia. Loppujen lopuksi voimme todeta, että pääjoukon valitsema hitaampi eteneminen lentojen suhteen oli varmaankin viisain vaihtoehto, kun kuulimme, miten kovaa kiirettä vaihtojen yhteydessä oli Tukholman kautta matkanneilla. Liikuntarajoitteiset eivät olisi pysyneet kyydissä, toisin kuin oli asianlaita Amsterdamin kautta matkanneilla. Pakko todeta, että koko mukana kulkenut joukko hyötyi merkittävästi siitä, että osalle matkalaisista oli selkeillä perusteilla tilattu avustajapalveluja lentokentille. Menomatkalla kaikki toimi paremmin kuin hyvin, ja siinä avustettavien vanavedessä pääsivät muutkin siirtymään esim. koneisiin ennen suurta ryntäystä.
Amsterdamissa konetta vaihtaneet ehtivät hetken aikaa levätä päivähuoneissa kentän lähellä Steigenberger-hotellissa ja sen lisäksi tila-autolle tehty kiertoajelu Amsterdamissa oli vaikuttava. Pariisissa konetta vaihtanut tutustui Louvressa Mona Lisan katseeseen ja eläytyi olympialaisten jälkitunnelmiin Eiffel-tornin tienoilla.
Matkan varrella useissa kohdin meiltä tiedusteltiin, onko meillä haettuna Sambian viisumi. Voimakkaimmin asiasta tivasi virkailija Helsingin KLM:n selvityspisteellä. Uskomatonta, että noissa pisteissäkään työskentelevillä ei ole oikeita perustietoja matkan olennaisimmista asioista.
Meille maahan saapuminen oli varsin kunnioittava kokemus: itse en edes huomannut, että koneesta olisi meidän viiden lisäksi noussut pois muita Kenya Airwaysin välilaskulla Ndolaan. Meillä jokaisella oli maahantulopisteellä oma, ehkä useampikin virkailija, jotka aurinkoisesti selvittivät matkamme syitä ja oleskelumme aikaista asumismuotoa. Olin kyllä tiedottanut asiasta kaikille ennen matkaa, mutta tämäkin viesti oli jäänyt lukematta, mutta asia hoitui helposti, kun kierteli virkailijan luota toisen luokse. Tuntui erityisen hyvältä saapua maahan, ja tulomme oli aivan aikataulussa.
Robert odotti kentällä, ja yllätykseksi paikalla oli myös hänen siskonsa – kummallakin Isenge Club -paidat päällä. Paljastui, että koko vuoden kaiken viestinnän – nämä good morning -viestit – oli lähettänyt tämä sisko, mutta asiaa ei missään vaiheessa paljastettu, eikä sitäkään, että heidän ajatuksensa on, että he kimppana aikovat olla mukana kaikilla bussimatkoilla. Minusta olisi ollut mukava kuulla tästäkin etukäteen, ja kun matkalla tälläkin kertaa oli mukana ensikertalaisia, olisi oillut kohtuullista, että arvon sisar ei olisi itseoikeutetusti aina varannut itselleen etupenkkiä, jolloin mm. pienen jalkatilan takia eräät matkalaiset eivät sitten hienotunteisuuttaan viitsineet ilmaista kiinnostustaan päästä istumaan eteen.
Olimme suunnitelleet viikkopalaverissa sellaisen ohjelman, että ensin ajamme Copperbelt Executive Lodgeen. Osa jäi jo sinne, osan kanssa lähdimme ostamaan ruokatarvikkeita keskustan Shopritesta; kaupunkiin majoittujille ja kylään siirtyville. Ostosten teko sujui vauhdilla ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä liikkeen monipuolisiin valikoimiin. Siirryimme takaisin Copperbeltiin, osa tavaroista jäi sinne, sitten Riitta ja Aino-Riikka kyytiin ja ajoimme takaisin lentokentälle, jonne kahden matkalaisen pitäisi vielä saapua lennolla Addid Ababasta. Ohjelmaan oli kirjattu, että saapuisimme kentälle klo 12, mutta olimme paikalla klo 12.01. Tästä talvella tehdystä suunnitelmasta voi tämän toteutumisen osalta olla tyytyväinen. Nyt ainakin yksi asia tälläkin matkalla on toteutunut aikataulussa.
Aikataulussa saapui lentokin ja tervehdysten jälkeen olimme valmiita aloittamaan matkan kohti Isengen kylää ja Janet Bandan, koulun johtokunnan puheenjohtajan kotia, jonne Riitta ja Aino-Riikka majoittuisivat koulutuksen ajaksi. Vastaanotto oli lämmin ja puitteista olimme kaikki hyvin hämmästyneitä: siellä keskellä ei mitään oli isohko maatilan afrikkalaistyylinen maatilan päärakennus, jossa oli käytettävissä useita huoneita majoitukseen. Oli mukava jättää majoittuvat kohteeseen, kun tällaiset perusasiat näyttäisivät olevan kunnossa ja selvästi ennakko-odotuksia paremmat.
Pitemmittä odotuksitta aloimme matkan takaisin kaupunkiin, sillä Tukholman kautta matkanneillakin oli takana pitkä matka. Saavuttuamme Henna ilahdutti meitä kysymyksellä: ”Haluatko ensin kuulla kielteisen vai vähemmän kielteisen uutisen?” En nyt enää muista tarkasti, mistä oli kyse, mutta ongelma näyttää olevan se, että sähköä ei tulisi olemaan saatavilla yhtäjaksoisesti. Valtio kuulemma takaa muutaman tunnin päivässä ja sitten majoitusliikkeen omistaja voisi järjestää agregaatilla muutaman lisätunnin. Ostamalla voisi kai sitten koittaa saada lisää, mutta agregaatinkin pitäisi aina tietyn tuntimäärän jälkeen voida levätä. Olipa uutinen! Majapaikan puolesta ei tällaisesta ollut missään yhteydessä mainittu. Sen toki tiesimme jo kylän kanssa toimiessamme, että sähkökatkoja on, mutta että se on näin dramaattista, se oli uutinen. No emmehän me mitään äkkinäistä kyenneet tekemään. Täytyy ensin asettautua ja sulatella tilannetta.
Puitteista ei tuntunut kenelläkään olevan valittamista. Jukkakin sai ihan oman suihkullisen huoneiston, eikä tarvinnut murehtia, miten kylpyammeesta pääsisi ylös. Sähköstä kyllä tulisi huoli, sillä ruokatarvikkeiden säilyvyyden kannalta täällä pitää olla erityisen tarkkana.
Päätimme päättää illan yhteisellä aterialla Angelika-ravintolassa Kinsanshi-keskuksessa suhteellisen lähellä majapaikkaa. Jo tämän lyhyen siirtymisen aikana matkalaiset tekivät analyysiä kaikesta eteen ilmaantuneesta: roskia ympäriinsä – kuin suomalaisten vappu – moukurainen tie, kanoja myynnissä tien varressa olemattoman pienissä kopeissa, naisille valmisteltiin joitain kiinnostusta herättäneitä hiuslaitteita, paljon ihmisiä liikkeellä, eikä valaistusta voinut suuremmin kehua. Pimeää oli.
Ravintola oli varsin täynnä, ilmastointi ja valaistus toimivat. Ruuan tuleminen toki kesti, mutta oli sen arvoista.
Paluu omaan huoneistoon olikin sitten jo uutisoinnin arvoinen: ei valoa, ei juuri vettä. Onneksi mukana oli varsin hyvä taskulamppu, mutta nyt ongelmana oli löytää se siinä pimeydessä. Kaiken muun sähläyksen ohella ei ollut aikaa keskittyä lainkaan omaan romukuormaan. Kaiken kaikkiaan onhan tämäkin hyvä kokemus ja opetus; miten hyvin meillä kotona vielä tällä hetkellä asiat ovatkaan!
28.09., lauantai
Aamu koitti. Ei aamuista lenkkeilyä Nöpön kanssa Salosen navetan nurkilla, eikä joka-aamuista Aamulehden noutoa ja lukemista aamupalan ääressä. Nyt sai kömpiä hyttysverkon suojista hieman hiostavan yön jäljiltä, sillä mikään viilennin ei sähköttä ollut käytössä. Aloitin nukkumisen ilman hyttysverkkoa, mutta aika pian sain todeta, että ilmassa oli liikennettä ja verkko oli pakollinen. Sen kanssa nukkuminen ei ole mikään ongelma. En voi kuitenkaan vielä väittää levänneeni kunnolla.
Aamiaiselle altaan ääreen kokoontui kuitenkin rento, iloinen matkaporukka odottamaan henkilökunnan meille tuomaa mannermaista aamiaista: paahtoleipää (tosin sähköttä sitä ei voinut paahtaa), muroja, kahvia/teetä, marmeladeja, banaaneja. Lisäksi omasta takaa meillä oli juustoa, lihaleikkeleitä, lisää hedelmiä. Kaikki tulivat riittävästi ravituiksi.
Ensinnä matkasimme käytössämme olevalla autolla Shoprite-keskukseen rahanvaihtoon. Käteisestä vaihtaneet onnistuivat vaihdossa, mutta korttinostot eivät vielä toimineet.
Matkan varrella poikkesimme katsomassa Mosi-oluen myyntipistettä, joku puhui jopa tehtaasta, mutta oikeasti kyse oli huonosta versiosta Tallinnan SuperAlko -tyyliin. Sinne mennessään olisi pitänyt kuitenkin mukana olla palautuspullot ja -laatikot ja yritys jäi yritykseksi. Janoon porukka ei tämänkään tuotteen osalta joutuisi, sillä vastaavanlainen luukkumyymälä löytyi muutaman korttelin takaa.
Linja-autoasemalla kävimme kokemassa tiistain Lusakaan lähtömme tunnelmaa ja varmistamassa bussien aikataulua. Ainoa meille sopiva paljastui klo 8 lähteväksi vaunuksi ja siihen menemme ostamaan liput huomisen jalkapallo-ottelun jälkeen.
'
Toki muistimme päivän aikana useamman kerran kylässä työskenteleviä edustajiamme, mutta koska heiltä itseltään ei kuulunut erikseen mitään, oletimme asioiden olevan joltisenkin kohdallaan. Muiden kautta tuli sitten niitä perinteisiä viestejä, joiden perussanoma oli, miten huonosti olin tälläkin kertaa valmistellut asioita. Ei stressaa, tunnen heidät.
Kävimme lounastamassa Urban-hotellilla – golf-hotellilla. Jälleen saimme nauttia tasokkaasta palvelusta, eikä pahaa sanaa kuulunut ruuastakaan, saati sen hinnasta, vaikka paikallisille tienkulkijoille eivät tällaisen paikan ovet kyllä aukene. 10 euroa lounaasta ruokajuomineen ei kuitenkaan länsituristi voi pitää kovin kalliina, ja kun kuitenkin tämä osasto on ns. lomalla, katsomme voivamme myös nauttia.
Paluumatkalla vielä lisää leipää Shopriten leipomosta ja kotiin altaan ääreen aikaa viettämään: pelien ääressä aika kului joutuisaan, ja samalla nautimme pikkupaloja ananaksia, banaaneja ja kaikenlaista pientä purtavaa, jota olimme vararavinnoksemme rahdanneet. Joukossamme osoittautui olevan myös ennustajan taitoja hallitseva matkalainen, joten hetken päästä alkoi mielenkiintoinen ihmisten tulevaisuuteen katsominen.
Sähkön osalta teimme illan mittaan sopimuksen majapaikan edustajan kanssa. Myöhemmin illasta päätimme kuitenkin Karin kanssa poiketa katsomaan agregaattia. Koitimme selvittää, miten polttoöljyä saisi lisää. Siellä oli yksi 20 litran tyhjä kannu, joten kyselimme yövartijalta, miten ainetta saisi lisää. Koittelin jo soitella auton perään, mutta yövartija tarjoutui pientä lisäkorvausta vastaan käymään juoksemalla hakemaan läheiseltä bensa-asemalta kilometrin päästä tarvittavan määrän löpöä. Kustannus oli reilun euron. Alun perin he olettivat, että Kari olisi itse kipaisemassa kanisterin kanssa huoltamolle. Hyvä, että huomasivat Karin sporttisuuden!
29.09., sunnuntai
Viime vuoteen verrattuna sähkön käytön mahdollisuus on täällä todella valtava haaste. Zescon eli valtiollisen sähkön toimittajan kautta sähköä on luvassa vain muutama tunti päivässä ja yleensä sellaiseen aika, mikä ei oikein meitä palvele. Meidän kiinteistössä on kylläkin agregaatti, mutta sitäkään ei voi käyttää kovin monta tuntia yhteen menoon ja mikä ikävintä – noin 20 litran polttoaine-erä maksaa noin 600 kwachaa, joten sen sähkön hankkiminen tällä tavalla ei tule kovin halvaksi. Arvaat varmaan, keiden pitäisi tämä sähkö maksaa.
Sunnuntaiaamuna saimme kokoontua hyvin rauhallisissa merkeissä yhteiselle aamiaiselle. Nyt ei meillä ollut mitään kiirettä, sillä varsinainen ohjelma alkaisi vasta puolen päivän jälkeen. Ruuasta ei ollut pulaa, sillä keittiöön keräämämme yhteisostojen varasto alkaa kohta jo pursuta yli äyräiden. Hienoa kuitenkin on, miten hyvin hedelmät ja kasvikset tekevät porukallemme kauppansa. Joukko ymmärtää terveellisen ravinnon päälle.
Toki aina välillä mieleemme piipahtaa ajatus: mitenkähän siellä kylässä asiat mahtavat sujua? Kun kuitenkin ainoa viesti, jonka olemme saaneet toteaa, että tullessamme käymään kylässä, voisimmeko tuoda mukanamme chipsejä, päättelimme, että asiat mahtavat Riitan ja Aino-Riikan seurassa olevan siellä varsin hyvin kohdillaan.
Aamuinen hetki tässä altaan reunalla ennen kuin muut heräävät, on rauhoittava. Taustalla toki naksuttaa tuo agregaatti, mutta lukuisa on myös sen lintujen määrä, joka soitannallaan tuo hyvän mielen, eikä naapurin kukkokaan ole meitä unohtanut. Kukko, siis tässä melkein 500 000 asukkaan Ndolan kaupungin keskustassa. Rakennuksia ympäröivä puutarha on hyvin iäkäs, ja sen takia joukosta löytyy useita satoa tuottavia puita, kuten mangoja, guavoja sekä sitruspuita; hyvää ruokahalua!
Itse täydennettynä aamiainen oli tänäänkin hyvin monipuolinen ja ravitseva. Saimme köllötellä kuka mitenkin aikaansa kuluttaen allasalueella, sillä Giftin saapumista sai odotella ihan viime tippaan, ennen kuin pääsimme siirtymään jalkapallostadionille.
No, uskoin, että hän tietäisi, että olisi mukava päästä otteluun ihan sen alusta asti. Automme ohjattiin portille, josta saimme K350 kwachan arvoiset pääsylippumme peruslipun K100 hinnalla ja saimme auton kätevästi sisääntulon eteen. Ennen kuin olimme paikoillamme stadionin VIP-alueella olimme tervehtineet lukemattomia paikallisia urheilusektorin merkittäviä vaikuttajia, olimme antaneet pieniä tippejä vammautuneelle sanomalehden urheilutoimittajalle, lasten urheilua tukevalle yhdistykselle, enkä todella pysynyt kärryillä kenelle kaikelle, mutta kyllä ostosten joukkoon mahtui myös kaikille muille paitsi itselleni hankittu Sambian lipun värejä mukaileva langoista tehty kyhäelmä.
Kiinalaisten rakentama stadion on iso: paikkoja noin 70 000. Tänään olisi 2 ottelua; toinen alemman tason peli, toinen ihan pääliigan ottelu. Väkeä ei näyttäisi olevan paljon paikalla ja sekin määrä oli pakkautunut stadionin toiselle puolelle ihan sen takia, että ei tarvinnut täydessä auringonpaahteessa nököttää.
Pakko tunnustaa, en ole koskaan käynyt seuraamassa jalkapallo-ottelua. Ei ollut hullumpi kokemus, aika kului vauhdilla ja kun oikein alkoi seurata tapahtumia kentällä, kyllä niitä kieltämättä alkoi hieman yhtäjaksoisemmin jännittää.
Ottelun aikana havaitsin, että olimme saaneet kylältä myös yksilöidyn seuraavan kouluvuoden alkuun liittyvän tarvittavien koulutarvikkeiden hankintaluettelon. Sekin on pitkä! Valitettavasti en onnistu siirtämään sitä tähän olemattomien yhteyksien takia, mutta kirjakaupan kassakuitista sitten näkyy, mitä on ostettu. Hankinnat on koululla tarkasti käyty läpi siellä paikalla olevien vesilahtelaisten Kummien johdolla.
Paluumatkalle poikkesimme noutamaan Shopritesta vielä Riitalle chipsit, ja tuli siinä kyllä jotain muutakin hankittua, sillä ostosten yhteisarvo oli 200 euroa. Lisäksi kävimme lunastamassa bussiliput Lusakaan tiistaipäivälle: sekin oli aikomoinen prosessi. Ensin minun piti kirjoittaa kaikkien matkustajien nimet erilliselle listalle, ja sitten nuori virkailija näpytteli nimet niin kuin ymmärsi omalle pikku laitteelleen, josta sitten aikojen päästä tulostui matkalipuksi hyväksyttävä pitkä tulostelista. Kyydin hinta suuntaansa K300/henkilö. Lähtöaamuna tiistaina bussilla pitää olla klo 7.30.
Tänään päätimme mennä illastamaan Giftin suosittelemaan paikkaan, mutta se sattuikin olemaan sulkenut ravintolana ovensa jo aikoja sitten, joten vaihtoehdoksi tuli viereinen Bojangle´s. Musiikin volyymi enteili meille pahasti sitä suunnittelemaamme yökerhokäyntiä Lusakassa. Eihän sellaisessa musiikin paukkeessa tällaiset yli 40-vuotiaat enää voi olla. Onneksi Elena pyysi hieman madaltamaan volyymia. Se ei kuitenkaan auttanut siihen, että ruokailun yhteydessä olisi saattanut voida keskustella toisten kanssa. Ruuan laadusta kaikkien kannanotto oli kuitenkin yhtenäinen: erinomaista! Ja edullista! Gift tuli omista kokouksistaan reilusti myöhässä, mistä en kovin paljon pitänyt, sillä saapumisemme ei ole ollut hänellekään yllätys. Mutta seurassamme oppii, sen lupaan!
30.09., maanantai
Sähkön tulo loppui klo 5 ja siihen mennessä hengityslaite oli ehtinyt palvella 6h 28 min, mikä on oikein kelvollinen määrä, mutta muut laitteen ilmoittamat tiedot eivät sitten olleetkaan yhtä mairittelevia. Täytyy tutkia, miten omalla toiminnallaan voi koittaa asiaan vaikuttaa.
Altaalla jälleen aamusta kirjoittamassa näitä tekstejä talteen odottamaan sitä hetkeä, josko näitä saisi joskus siirtymään tuonne nettiin.
Motivaatiota tähänkin päivään tuo se, että klo 5.52 Aino-Riikka viestii kylästä, että on ”paljon kerrottavaa”. Onhan se nyt parempi kun ei olisi mitään sanottavaa. Tietämättä, mitä tulemme kuulemaan, en usko, että tulen yllättymään, mutta iloitsen siitä, että näitä kokemuksien jakoja tulee yhä uusille ihmisille. Toivottavasti he ovat saaneet paikallisten sanallisen varaston avautumaan, kun voivat puhua uusille ihmisille ja tavoittelevat viesteilleen mahdollisimman suurta vaikuttavuutta.
Tällä käynnillä kylään meillä ei ollut tarkoitus viedä vielä erilaisia tarvikkeita paikan päälle. Sitä varten olimme pohtineet parhaaksi vaihtoehdoksi torstain, jolloin jakaisimme tuomisiamme koululla ja samalla toimittaisimme ne tarvikkeet, joiden hankkimisesta Riitta ja Ainio-Riikka olisivat läsnäolonsa aikana koittaneet saada jotain selkoa. Ennen kylään lähtöä ajoimme vielä keskustan liikekeskukseen, koska Riitta pyysi paikallista sim-korttia ja ao. liike oli vasta nyt auki. Muutaman euron arvoisen kortin hankkimisessa olikin melkoinen työ, kun passini kopioitiin, tietoja tallennettiin, ennen kuin kortti oli käsissämme. Samalla koitin jälleen, ties kymmenettä kertaa saada ATM-koneelta paikallista rahaa, mutta ei onnistunut nytkään. Tämä on ollut koko ajan erittäin suuri ongelma.
Saapumisemme kylään ei ollut mikään sen suurempi spektaakkeli. Erityistä vastaanottoa ei ollut, eikä minua käyneet tervehtimässä kuin Christine ja rehtori, Kelvin kyllä ohimennen tervehti. Christinen tervehdyksen pääasiallinen tarkoitus oli selvittää, saisiko hän nyt Anjan hänelle lähettämän paketin. Valitettavasti saa senkin vasta torstaina. Rehtori muisti mainita senkin, että muille opettajille tuotiin viime vuonna meidän Isenge Club -paita, mutta hänelle ei. Siihen on yksinkertaisesti syynä se, että rehtori aloitti töissä koululla vasta helmikuussa 2024. Onneksi Riitta rauhoitti tilannetta kertomalla, että ”hyvä rehtori. Me olemme kumpikin kooltamme aika samanlaisia, ja itsekin (siis Riitta) sain paidan juuri matkan alla, ja pakko todeta, että ei se oikein päälle mahdu.” Teimme paitoja erän Narvan markkinoille. Ei niitä siellä kyllä kaupaksi saatu, mutta sen jälkeen pääosin myymällä omalle porukalle ne ovat loppumassa, eikä isoa kokoa enää ole.
Näissä tunnelmissa aloimme koululle saapuminen alkoi. Jälleen hämmästelin sitä, miten syrjään vetäytyvä Lincoln oli. Hetken kiertelimme alueella, Gift kierrätti minua JaJaArenalle ja kertoi suunnitelmistaan palloharrastuksen kehittämisestä ihan valtakunnantason urheilukeskukseksi. Totesin: ”Jaa, jaa. Odotellaan suunnitelmia ja esityksiä”. Niiden valmistumisessa täällä yleensä menee aikamoinen aika.
Tärkein hetki tulossamme oli kuulla Riitalta palautetta pidetyistä koulutuksista. Saimme hyvin suoraa ja selkokielistä palautetta, jota en vielä tässä vaiheessa kesken matkan kirjaa tähän, että se ei haittaa meneillään olevia toimintoja. Mutta kyllä Riitasta paistoi läpi selvästi myös vahva onnistumisen tunne. Tällä meidän projektillamme on todella saatu ainutlaatuista tietoa tällaisen pienen kouluyhteisön tietoteknisistä ja digitaalista taidoista ja myös nimenomaan eettisyyden kannalta. Työtä riittää, voi hyvä tavaton, miten paljon sitä riittää. Olisipa vain tekijöitä, ja näitä vapaaehtoisiakin tarvittaisiin. Itsekin kyllä tekisin, mutta kanslistini Hannele Virtanen tietää parikymmenvuotisen yhteistyön perusteella, että minun on kokonaisuuden toimivuuden kannalta parasta pysyä kaukana tietoteknisistä laitteista. Kirjoittaminen sujuu joten kuten.
Päätimme olla jäämättä häiritsemään koululla alkavaa henkilökunnan koulutusta, ja aioimme siirtyä tutustumaan Janet Bandan tilaan. Aino-Riikalle tuli hieman hoppu, sillä hän palaa kanssamme Ndolaan, ja hänelle oltiin parhaillaan viimeistelemässä komeita afrikkalaisia roippeita hiuksiin.
Janet oli tulostamme tietoinen ja ilahtui siitä. Poikkesimme sisälle vuonna 2015 valmistuneeseen varsin tilavaan ja toimivanoloiseen kotiin. Saimme nauttia talon puutarhasta päärynäomenan. Sitten kiersimme ympäri puutarha-aluetta. Vuoden kuivuus näkyi kaikkialla, mutta toki satoakin on luvassa. Parhaillaan odotellaan banaanien valmistumista. Tilalla on kasvamassa broilereita, ihanan sympaattisilta vaikuttavia pikkupossuja ja iso joukko vuohia. On siis hieman vauraamman oloinen kyläläinen. Janetin puoliso menehtyi sairauden takia noin 20 vuotta sitten, hänellä on 5 lasta, asustaa tällä hetkellä pääasiassa yksin, eläköityi valtion virasta jokunen vuosi sitten ja painaa täysillä töitä tilallaan työllistäen 7 henkilöä ja lapsen lapsia on aika usein paikalla mukana töissä. Janet vastaanottaa myös puutarha-alan opiskelijoita harjoittelemaan tilalleen.
Voimme olla hyvin tyytyväisiä, että meillä on tällainen henkilö vetämässä koulun johtokuntaa, mutta olemme ymmärtäneet, että tehtävä ei todella ole helppo. Tätäkään asiaa en tässä vaiheessa voi tässä tekstissä enempää avata, mutta uskoakseni silmämme avautuvat tai oletuksemme varmistuvat tämän matkan takia olennaisella tavalla.
Toivottavasti matkalaisista oli kiinnostavaa nähdä paikka. Janet tuntui erityisesti ilahtuvan siitä, että Kirsi toi hänen kahdelle koiralleen ravitsevaa koiranruokaa, joka oikein annosteltuna riittää varsin pitkään. Janet vaikuttaa ihmiseltä, joka pitää hyvän huolen eläimistäkin, jotka on hänen vastuulleen elämässä annettu.
Aloitimme paluumatkan hotellille jo klo 13 maissa Aino-Riikka mukanamme. Hän osallistuu huomiseen Lusakan käyntiin. Kuuntelimme automatkalla todella tarkasti hänen ensituntemuksiaan öistä kylässä. Janetin luona oli ollut hyvä olla, puhe majoittajan kanssa oli selkokielistä ja saamme paljon pohdittavaa jatkoa varten. Tuon Lincolnin käyttäytymisen takiakin entistä varovaisemmin kirjoitan tähän tekstiin asioita, joiden avulla meidän tulisi luotsata koululaivaamme kohti suotuisampia tuulia, sillä tiedän, että kovin pian näiden tekstien julkaisemisen jälkeen ne on käännetty.
01.10., tiistai
Tänään saimme mekin vaihteeksi aloittaa aamuaskareet hieman aikaisemmin, sillä bussimme Lusakaan lähtee linja-autoasemalta klo 8, ja siellä pitäisi olla paikan päällä klo 7.30 ja sitä ennen odotamme saavamme altaalle nautittavaksi aamiaisen. Nousimme eilen lisätarpeita ruokakaappimme ja nyt oli tarjolla suurehko annos mukakokkelia ja pekonia käristettynä. Karin idean pohjalta sain keittiön vastaavan valmistelemaan noiden tuotteiden paistamisen hotellin keittiössä, sillä meidän vempaimemme olivat hieman pieniä.
Ruoka maittoi!
Bussin odottelu asemalla on osa matkakokemusta. Kaikenlaista kauppamiestä pyörii ympärillä, mutta täällä Ndolan päässä kaikki on vielä varsin rauhallista. Aloitamme matkan vajaamiehityksellä, yhden matkalaisen jäädessä lepäämään hotellille. Nähtyämme bussin saapuvan Kitwen suunnasta, emme voi olla kuin tyytyväisiä. Bussi näyttää ulkoisesti hyvältä. Pääsemme istumaan aika lailla bussin eteen numeroidulle paikoillemme.
Edessä on kuuden tunnin bussimatka. Saattaa tuntua puuduttavalta, mutta voivatko meidän reissumme koskaan olla puuduttavia. Olemme reilun kahden tunnin ajan nauttia bussin tilavista penkeistä, venytelleet jalkojamme , mananneet eteläafrikkalaisen elokuvan mauttomuutta, kunnes bussi pysähtyy ja sisään astuu useampi koppalakkinen, hymyilevä ja virkaintoisen tuntuinen maahanmuuttoviraston virkailija. He pyytävät kaikkia matkustajia esittämään henkilökohtaisen matkustusasiakirjansa: ulkolaiselta sellaiseksi lasketaan passi, paikalliselta kelpaavat muutkin.
Peijakas! Täytyipä tämän taas tapahtua. Edellisen kerran olimme tällaisessa tilanteessa noin 15 vuotta sitten matkatessamme kylästä Isengen kylään ja meidät käännytettiin takaisin Fatmols-majapaikkaamme hakemaan passeja.
Nytkään kaikilla ei ollut passeja mukana, tai jos oli, se oli väärässä muodossa, sillä kaikkien tuli pystyä passiin lyödystä leimasta vahvistamaan oikeutuksensa olla juuri tällä hetkellä Sambiassa turistina. Tilanteessa ei auttanut muu kuin kaksi passitonta poistuvat bussista ja itse seurasin matkanjohtajan ominaisuudessa, sillä en ollut tietoinen ja varma poistettujen matkustajien henkisestä kapasiteetistä selvitä melko haastavan oloisesta tilanteesta keskellä ei mitään, kun ei edes paikkakunnastakaan ollut minkäänlaista tietoa. Lähin suurempi paikkakunta paljastui sitten Kabweksi.
Meitä siirrettiin tien varressa olevalle maahanmuuttovirkailijoiden teltalle selvittämään tilannetta. Teltassa oli varmaan lähes + 100 astetta lämpöä. Koitin kaivaa puhelimeni tiedoista Ndolan majapaikkamme puhelinnumeroa, jotta saisimme yhteyden majapaikkaan jääneeseen henkilöön, jotta hän voisi koittaa toimittaa näille maahanmuuttovirkailijoille kuvan heidän passiensa leimoista Ndolan lentokentältä. Omat kännykkämmehän eivät tuolla maakunnassa toimineet. Puhelu onnistui, ja jonkin ajan kuluttua ehkä melko kalliilla hinnalla yhden puhelimeen saapuivat kaivatut tiedot. Oudointa oli se, että yhden matkustajan osalta maahan saapuessa oli matkustusasiakirjaan kirjattu, että hän oleskelisi Sambiassa yhden päivän. Onneksi tuo passissa oleva leima vahvisti sen, että oleskeluaikaa maassa on 7.10.2024 asti.
Muu ryhmä oli jatkanut matkaansa kohti Lusakaa, ja epäilimme muistavatko he edes hotellimme nimen Lusakassa. Olin muistavinani, että olin koittanut hädissäni antaa yksinkertaisen ohjeen, miten tuohon miljoonakaupungin bussiaseman kaaokseen saapuessa olisi mahdollisuus suunnata meille varattuun hotelliin. Minusta asia ja reitti oli hyvin selvä.
Virkamiehet päätyivät ratkaisuun, että kaksi matkalaista joutuvat palaamaan Ndolaan ja minä, jonka ei alun perinkään ollut tarvetta poistua bussista, saan jatkaa matkaa Lusakaan. Ratkaisuun voi meidän puolestammekin päätyä sen takia, että toinen bussista poistetuista hallitsee hyvin englanninkielen, mikä takaa sen, että paluun hoitaminen kotiin Copperbelt-hotelliin on hoidettavissa.
Tiemme erkanivat. Tiesimme, että emme ennen iltaa kuulisi toisistamme mitään.
Itse nousin autoon, jossa oli valtava määrä paikallisia ihmisiä omaisuuksineen, lapsineen ja jokusine lemmikkineen. Minulle löytyi kuljetusvälineestä yksi paikka. Olin muutaman ison perheen ympäröimä ja lapsille selvästi mielenkiintoinen kohde, sillä ympäriltä aloin tuntea erilaisia rapsutuksia ja hiusteni koskettelua. Söpöjä, kertakaikkiaan ihan oloisia pikku veitikoita ja itselläni edessä kolmen ja puolen tunnin matka kohti Lusakaa.
Aikamoinen käänne matkassamme, mutta näillä eväillä eteenpäin!
Edellä Lusakaan saapunut porukka oli todella ymmärtänyt tuon ohjeeni miljoonakaupunkiin: bussista ulos ja asemalla kulkevaa katua pitkin suoraan 400 metriä hotellille. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen saavuin itse kadun kulmaan, jossa tiesin hotellin sijaitsevan. Koikkelehdin aivan bussin perältä eteen pyytäen kuljettajaa avaamaan oven kielletyssä paikassa risteyksessä, koska hotelli sijaitsi vain 50 metrin päässä risteyksestä. Jotain helppoa tässäkin päivässä! Enää vain hotelliin kirjautuminen, ja kaupunkireissu voisi alkaa, kunhan saisin kontaktin edeltä tulleeseen ryhmään. Kirjautuminen hieman kesti, sillä en ollut huomannut varata itselleni huonetta, muille kylläkin. Onneksi sain selitettyä, että joukostamme ei kaksi saavu paikalle, ja heille oli varmasti varattu eilen huone. Asia selvisi, vaikkakin sitten illalla Booking.com tiedusteli minulta, miksi eräiden matkalaisten osalta majoitus ei toteutunut.
Hotelli oli siisti, huone pieni, mutta kyllä sinne mahtui, kun ei meillä ollut matkalaukkujakaan mukana. Suihku oli ylellinen; vettä tuli todella voimalla ja sen lämpimyydenkin pystyi valitsemaan. Wifi toimi mainiosti, mutta juuri siinä vaiheessa ei ollut tekstiä kirjoitettuna tai aikaa kirjoittaa; en oikein voinut sanoa matkassa ensi kertaa oleville, että relex- tulen jonkin ajan kuluttua, kun olen ensin kirjannut päivän tapahtumat.
Poikkesimme viereiseen Levyn ostoskeskukseen, ja saimme havaita saman asian: sähköstä on todella pula kaikkialla. Lukematon määrä liikkeitä oli auki, mutta aivan pimeinä. Niissä oli kyllä myyjät paikalla ja olivat valmiina tulemaan auttamaan mahdollista asiakasta tehokkaan taskulampun valolla.
Tällä kerralla poikkesimme vain Pick&Payssä ostamassa joitain välttämättömyystavaroita, ja sovimme lähtevämme ruokailemaan illalla. Ruokapaikaksi valikoitui ostoskeskuksessa ollut ravintola, ruoka ja seura maittoivat. Unikin tuli hyvin, kun tuli tieto siitä, että Ndolan hotelliin passitetut olivat saapuneet turvallisesti perille. Matkanaikainen ennätys: 8½ tuntia rauhallista unta. Tuntui uskomattoman hyvältä.
02.10., keskiviikko
Olin tännekin viestinyt aiemmin James Musondalle, että olemme kaupungissa. Kennedy Sambian televisiosta oli saanut pikaisen komennuksen Livingstoneen. Ensimmäiseksi nautimme kuitenkin aamiaisen ja se oli varsin hyvä. James ajoi hotellille, hän tarjoutui tekemään pienen Lusakan keskustan kaupunkikierroksen henkilöautollaan. Meillä ei ollut paljon aikaa, kun huoneet piti luovuttaa klo 11, mutta oivan käsityksen pääkaupungista kierroksella ehti saada. Tiestö oli erinomaisessa kunnissa verrattuna Ndolaan ja kaikki oli paljon siistimpää.
Pidimme vielä pienen palaverin hotellilla, ja James toi lahjana Isengen koulumme oppilaille sellaisia lanteille vedettäviä tekstiilejä. Ne ihastuttivat kovasti joukkomme naisiakin, joten uskon niiden olevan haluttuja tyttöjen keskuudessa koulullakin. Niitä oli 20 kappaletta. Karin saapuessa paikalle esillä nousivat erilaiset businessmahdollisuudet ja siitä tuntuivat kumpikin toimija: Kari ja James olevan aidosti kiinnostuneita. Jamesilla on Lusakassa tekstiilituotteita kauppaava yritys. Koko porukkamme piti lyhyen tapaamisen perusteellakin Jamesia hyvin luontevana ja rauhallisena ihmisenä. Tarjosin hänelle asiallista summa paikallista rahaa korvaukseksi kaupunkikierroksesta, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti vastaanottamasta mitään.
Paluumatkan bussiliput olimme käyneet ostamassa heti aamusta ja mukana kulkeneille se operaatio riitti syventäväksi käynniksi Lusakan elämään. Meitä todella lähestyttiin ja varsinkin naisia tultiin aivan iholle, mutta liput saimme ja useimmat meistä saivat uuden nimenkin, kun lippuihin piti kirjoittaa matkalaisen nimi.
Kävelimme hotellilta bussille, ja lähtö sujui mainiosti, kun tiesimme, miten asioiden pitää hoitua. Meitä kyllä yritettiin sijoittaa mitä erilaisempiin paikkoihin meneviin busseihin. Auto oli yhtä hyvä kuin tulomatkalla, kuljettaja rauhallinen ja kuuden tunnin bussimatka sujui nyt ilman kommelluksia. Viereen tuli istumaan mukavan oloinen nuori, joka haaveili tekniikan alan opinnoista yliopistossa ja joka näytti matkan aikana tutustuvan myös Isenge Clubin nettisivuun.
Meillä oli todella jotain odottamista saapuessamme Ndolaan: Robert oli autoineen paikalla odottamassa meitä Ndolan pimeässä illassa ja saapuminen majapaikkaan oli taas eräänlainen iloinen jälleentapaaminen, kun kaikki ”rikolliset” olivat päässeet omiensa joukkoon. Päätimme mennä illastamaan läheiseen Angelica-ravintolaan, ja jälleen kaikki tuntuivat nauttivan tilaamistaan annoksista ja edullista oli!
03.10., torstai
Tänään lienee meille tavallisille matkalaisille tärkein päivä: viemme koululle kaikki tuomamme ja hankkimamme lahjoitustavarat. Saavuimme kylään, meitä tervehdittiin iloisesti, ja vähitellen pääsimme itse asiaan. Poikkesimme Karin kanssa Puusti Cateringin luona tutustumassa päivän ruokatarjontaan ja asioihin, joita voisi tarvittaessa avustaa, helpottaa. Pohdimme mm. kaasun käyttöä, mutta emme yrittäneet olla suuria asiantuntijoita vaan kuulimme mistä päivän ateria valmistetaan: 5 eri kivikovasta raaka-aineesta kypsytään pitkällä, noin kolmen tunnin keittämisellä hyvin maukas puuro. Saimme maistaa sitä ennen ruuanjakoa lapsille, ja pakko sanoa, että puuro maistui todella hyvältä. Päättelimme, että kokki tietää paremmin, miten saa tuossa paikassa noilla välineillä parhaiten aikaiseksi tarvittavan ruuan. Sen sovimme, että tuulensuoja rakennuksen viereen pitää rakentaa, että puuroa ei tarvitse keittää sisällä tai kovassa auringonpaahteessa ulkona.
Ensiksi jaoin Jamesin lannevaatteet. Mikä ilo tyttöjen kesken puhkesikaan. Niitä riitti kaikille 3-5 -luokkien tytöille. Metrilakun jaon hoitivat Elena, Silja ja Aino-Riikka kiivaassa tahdissa. Lapset eivät varmaankaan tienneet, mitä saivat, mutta kun alkupalan antoi heille suuhun niin jopas koko pitkä pötkö oli hetkessä heidän masuissaan. Oli ainakin erilainen kokemus! Suomesta rahdatut lakut lahjoitti Kapo Games.
Ja sitten tulivat jakoon ne uudet kengät. Oletettavasti näistä lapsista ei kukaan ollut koskaan saanut uusia kenkiä. Kenkiä kyllä heillä oli jaloissa, mutta koko oli joko paljon tarvittavaa suurempi tai jalkine oli monilta osin ihan rikki. Lapset saivat kenkien mukana kestävän kassin, joka voi samalla toimia koululaukkuna. Juuri kenelläkään ei näkynyt asianmukaista laukkua koulutarvikkeita varten. Oli tuokin prosessi aikamoinen seurattava sivusta: kenkien jalkoihin sovittajille oli melkoinen haaste selvitä tekemisestään, kun samalla sisältä purkautui vahva hyvänolon tunne silmäluomista purkautuvana itkuna. Tällaista avun toimittaminen voi olla konkreettisimmallaan !
Lisäksi jätimme kaikki paikallisesta kirjakaupasta hankitut tarvikkeet, joita Riitan ja Aino-Riikan valmistelukeskustelujen jälkeen oli vahvistettu hankittavaksi seuraavan lukuvuoden alkua varten. Tuotteita, jotka ehtisivät kuivua tai esimerkiksi isoa erää värikasetteja kopiokoneeseen emme vielä hankkineet, sillä haluamme keskustella kopioinnista yleisemminkin.
Huoltajia oli paikalla paljon. Eräs äiti piti lahjoittajille huoltajien puolesta kiitospuheen, jonka rehtori käänsi meille. Kauniisti ilmaistu kiitollisuus, joka konkretisoitui vieressä olleiden lasten näkyvästä hyvän tuulen vireestä.
Osaisimmepa välittää tämän tunnelman kaikille, jotka ovat olleet mukana luomassa tätä mahdollisuutta auttaa näitä lapsia!
04.10., perjantai
Ohjelmassa välipäivä. Päätimme poiketa kangaskaupassa. Se oli sitten viime vuoden muuttunut melkoisesti muodoltaan, eikä kukaan nyt löytänyt mitään ostettavaa. Sitten haimme rehtorin ilmoittaman 200 kilon maissierän Shopritestä ja kukin täydensi omia varastojaan. Yrittelin saada taas kwachoja ATM:stä, onnistumatta. Meitä neuvottiin ajamaan Stanbic pankin ATM:lle ja sieltä seuraamaksupäätteet eivät toimi. Eivät toimineet kyllä viime vuonnakaan.
Sitten hotellille laittamaan seteleitä ja kuitteja järjestykseen. Vain kaksi meistä lähti Robertin kanssa stadionin lähellä olevalle korkealle mäelle, jonne ihmisillä on tapana kerääntyä rukoilemaan. Meidän joukkomme rukoukset oli aika pian hoidettu, sillä en ollut kovin pitkälle edennyt asioiden valmistelussa, kun he jo olivat iloisina jakamassa arjen iloja.
Tällä matkalla on todella ollut outoa sähkön puute. Tänä vuonna on kuulemma satanut todella vähän ja Sambesi-joen varrella olevat tuotantolaitokset ovat tyhjillään vedestä. Outoa on sekin, että siellä Isengen kylässä tilanne sähkön suhteen on parempi. Majapaikassamme sähköä on tarjolla muutaman tunnin päivästä, silloin yleensä emme ole edes paikalle. Muulle ajalle olemme ostaneet petrolia agregaattiin, mutta sen voimalla ei oikein saa kunnollista nettiä, mikä nyt maailman kokonaistilanteen kannalta ei ole kovin suuri murhe. Kunhan Lähi-idässä kukin taho alkaisi noudattaa oman uskonoppinsa ajatuksia ja sitten ehkä Ukranaissakin tulisi joku tolkku, kun Putinin jahtaamat fasistit olisivat jo poistuneet. Hullu maailma – upea Afrikka!
Matkalaisten tuntemuksia on ollut kiva seurata. Kauhistusta ovat aiheuttaneet muutamat paikalliset, jotka ovat kaikissa tilanteissa tarttuneet mahdollisuuksiin, joissa voi napata itselleen etuisuuksia esimerkiksi pöydälle jätettyjen tippien muodossa tai laatikossa lojuvien Mosi-pullojen osalta. Eräälle kaverille teimme kepposen; laitoimme Vodka-pulloon paikallista kraanavettä ja muiden poistuessa huoneisiinsa hakemaan tarvikkeita valmistautuessaan seuraavalle reissulle, kaveri nappasi kunnon annoksen vodkaa suuhunsa pullosta, joka oli täytetty kraanavedellä. Jukka istui pöydän päässä ja tallensi reaktion: pikainen sylkeminen pihanurmikolle ja naurut päälle.
Tänään rauhallisemmalla ajalla koitin maksaa majoituksiamme Priscillalle: K12000 sivuhuoneista ja K35000 päärakennuksista, jäljelle jäi vielä K2300 maksamatta.
Kummilapsi
+ 50 €, 5 €, 10€, 5€, kiitos! TIK, SHM, PHK, LADK
Kunnioittava toive edelleen on se, että noita yksittäisiä 5 e -suorituksia ei maksettaisi, koska rahasta iso osa menee pankin kuluihin, eikä siitä jää enää paljon tuonne avustukseemme Sambiaan. Itse kukin voi halutessaan ohjata suoraan tukia pankin tukemiseen omalla tavallaan.
Perjantaina vietettiin maailman opettajien päivää, vaikka varsinainen päivä on vasta lauantaina 5.10. Saimme kylän opettajat suostumaan siihen, että koko päivä käytetään kylän koululla tietoteknisten taitojen opettelemiseen Riitan johdolla ja sitten vastaavasti sunnuntaina kutsumme heidät tänne meidän majapaikkaamme grillaamaan jotain maukasta. Asia hyväksyttiin suuremmitta napinoitta.
Nyt perjantaina yksi matkalaistamme vietti syntymäpäiviään ja Ellen aivan väärin muista niin myös erään matkalaisen lapsi kotona Suomessa. Juhlaillallista varten koitin kysellä kuljettajaltamme ajatusta, mihin nyt vielä kokemattomaan ravintolaan voisimme mennä nauttimaan tätä juhlaillallista Hennan kunniaksi ja puheista nousi esille Jacaranda-keskuksen ravintolamaailma. Jakaranda on tähän aikaan eri puolilla Sambiaa liikkuessamme ollut puu, joka erityisesti on ilahduttanut meitä värikkäillä kukinnoillaan; siksi siis menemme sinne. Ajomatka kohteeseen vaikutti yllättävän pitkältä, ja saavuttuamme perille havaitsimme monen ravintolan ikkunassa isolla kyltin ”No alcohol!”. Emme nyt erityisesti olleet jahtaamassa viinaa, mutta kyllä nyt aika monen syntymäpäiviään juhlivan tilaisuudessa keskimääräisesti on mahdollisuus nauttia myös esimerkiksi maalle tyypillinen Mosi tai gin&tonic. Siksi siirryimme esittämälleni Protea-hotellille, joka tulisi olemaan itsellenikin ihan uusi paikka. Tiedän paikan, mutta sen hintataso ei edellisillä vuosikymmenillä oikein ole sopinut budjettiin, eikä matkan henkeen. Ravintola oli tyylikäs, musiikki ei kokonaan estänyt keskustelemista, ruoka paikalla oli erinomaista, mutta tarjoilussa oli kovasti kehittämistä verrattuna noihin halvempiin paikkoihin. Joka tapauksessa Henna sai nauttia arvoisensa syntymäpäiväillallisen jo hyviksi ystäviksi muodostuneiden ennestään uusien tuttavuuksien kanssa ja Karikin oli valmis antamaan tarjotulle pihville arvosanaksi erinomainen. Olisi ollut erinomainen +, jos ruuan kanssa olisi tuotu myös tilattu kastike.
Hotellille palattua sain vasta tällä yrityksellä siirrettyä tekstejä tuonne Happy Days -sivustolle. Samalla huomasin, että siellä oli käyty vierailemassa aika mukavasti viikon mittaan, mutta minkäs teet: tällaisia sähkökatkoja ei ole koskaan aikaisemmin Sambiassa koettu. Asian vahvisti myös vanhempi keittiöstä vastaava työntekijä. Hämmästelimme sitä, että tuolla kylällä matkammekin aikana sähkötilanne on koko ajan parempi. Paikalliset kertoivat, että syy on se, että 7 kilometrin päässä kylästä kulkee todella suuri kiinalaisten rahoittama tiehanke, ja siellä tarvitaan paljon sähköä. Kuluneen vuoden aikana kyläläiset eivät siis ole osanneet kertoa meille, millaista tämä arki täällä kaupungissa asuessa on. Valtion Zesco-yhtiön kautta sähköä on saanut vain muutamana tuntina päivässä. Toiset kertovat syyksi sen, että Sambian valtio olisi myynyt sähköä naapurivaltioilleen, eikä sitä sitten olisi riittänyt oman maan kansalaisille. Toinen selitys on se, että vuosi 2024 on sateiden osalta ollut taas poikkeuksellisen vähäsateinen. Oli syy mikä tahansa, tilanne on erittäin vaikea. Kyllä täälläkin tuuli-, ja aurinkovoimalle olisi suuria mahdollisuuksia, mutta taloudellisia resursseja ei ole tällä hetkellä käytettävissä. Olot siellä koto-Suomessa sodasta ja kohonneista hinnoista huolimatta ovat meille ihmisille vielä varsin kohtuulliset.
Ennen matkaa eräs ihminen pohti reissuun osallistumista ihan kasvatuksellisista lähtökohdista eli mahdollisiin omiin tuleviin opintoihin liittyen kehitysyhteistyöhön paneutumista, vaikka jääden joksikin aikaa meidän jälkeemmekin tänne asioita pyörittelemään. Tässä vaiheessa voi jo sen sanoa, että käynti olisi mitä parhaiten sopinut tällaiseen tarkoitukseen. Toivottavasti mahdollisuuksia tulee vielä tulevaisuudessa. Meillä on aika tehokas yhteistyöverkosto maassa, joka varmasti mielellään olisi mukana tuollaisessakin kehitystyössä.
05.10., lauantai
Yöllä sai taas napata laitteen kasvoilta, kun sähkö loppui yöllä. Näyttää kuitenkin siltä, että ehdin nauttia hyvistä unista yli 5 tuntia. Aamusta oli hyvä mennä päivittelemään näitäkin tekstejä pihalle, kun altaalla oli hiljaista. +14 asteen lämpötila aamusta tuntuu hieman viileältä, mutta kyllä se aika rivakkaa tahtia alkaa tässä päivän mittaan nousta.
Tänään Riitta ja Aino-Riikka ovat palaamassa kylältä tänne kaupunkiin ja nyt meillä on tässä haaste, sillä majapaikan kaikki vuodepaikat on varattu. Uskon, että asiaan löytyy ratkaisu. Heidän mukanaan tulee majapaikkaamme koulumme 4. luokan oppilaat yhden huoltajansa kanssa. Ohjelmassa on ehkä altaan veteen tutustumista, ehkä hieman pallottelua pihanurmikolla, lyhyt suomenkielen kurssi ja tietysti ateriointia.
Paikallislehteen olin laittavinani MeNyt -palstalle ilmoituksen, että heti ensi keskiviikkona alamme ihan yleisellä ja tunnelmatasolla purkaa tämän matkan kokemuksia, siis siinä tapauksessa, että olemme onnistuneesti rantautuneet koteihimme tiistaina 8.10.2024. Tervetuloa mukaan kuulolle!
Tällä matkalle emme pitäneet yhteistä palaveria koulun johtokunnan edustajien kanssa. Puheenjohtajan mielestä sille ei ollut tarvetta. Täten vielä on suorasanaisesti paikallisille viestimättä ne linjaukset, joita olemme tehneet opetustoimen jatkamisen osalta yhteistyössä Selma and Tauno Fund ry:n kanssa. Tulemme siihen palaamaan varsin pikaisesti, eikä valtion ratkaisuja kohdeavustuksista ole vielä kantautunut korviimme. Varma on se, että näillä henkilöresursseilla ja sambialaisilla käytänteillä emme voisi hankkeesta selvitä. Byrokratia ja korruptiouhka on täällä aivan liian korkealla tasolla.
Ehdimme Karin kanssa poiketa erillisellä taksilla poiketa täydentämässä ruokavarastoja edessä olevia tarjoiluja varten. Olemme olleet täysin kiinni Karin aktiivisuudessa erilaisten tarjoilujen toteuttamisessa, toki Hennan vahvalla tuella, mutta ei siinä paljon voinut alkaa kilpailla Karin kanssa, kun huomasi, miten asiat olivat hänelle vuosikymmenten kokemuksella muuttuneet selkeiksi käytänteiksi.
Robert toi porukat (luokan 4 oppilaat, huoltajan, koulun keittäjän sekä Riitan ja Aino-Riikan) majapaikallemme klo 10.40. Aluksi istuuduimme patiolle ja esittäydyimme toinen toisillemme. Sitten Kipa esitteli lapsille käytettävissä olevan wc-tilan ja sai kaikki pesemään kätensä ennen kuin palasimme pöydän ääreen nauttimaan Oreo-kekseistä, useasta erilaisesta karkista, coca colasta. Sitten lapset siirtyivät pelaamaan lentopallon johdannaispelejä uima-altaan edustalle siihen asti, kunnes Kari viesti, että hampurilaiset ovat valmiita. Tuote oli lähes kaikille lapsille uusi kokemus, lisäksi saimme hotellin keittiön avustuksella isohkon annoksen ranskalaisia, ja onneksi kaikki maistuivat.
Seuraavaksi oli vuorossa uima-altaaseen siirtyminen Kipan ja Aiskin valvonnassa. Lapsista kaksi osasi ennestään uida, mutta muille veden lähestyminen oli aikamoinen haaste. Kipa ja Aiski osasivat kuitenkin tehdä siitä heille turvallisen elementin ja kaikki pääsivät nauttimaan tästäkin suuresta riemusta.
Osa ajasta kului peleissä pihanurmella. Lapsilla oli ihan keskenäänkin menossa vaihtelevat leikit. Osasivat todella olla keskenään. Jossain vaiheessa kävimme läpi joukon suomenkielen ilmaisuja ja jätimme paperit heille, jotain saattaisi kiinnostaa paneutua joihinkin asioiden ennen mahdollista seuraavaa käyntiämme.
Matkalle osallistuva porukka osallistui kaikkiin mahdollisiin tekemisiin varsin aktiivisesti, vähintäinkin kannustamalla meitä kaikissa tekemisissä positiivisesti. Ennen lasten kotiin lähtöä otimme ryhmäkuvia Riitan hyväksi arvioimassa kuvauspaikassa. Lähdimme Aiskin ja Elenan kanssa mukaan Robertin kyytiin, jotta rouva Phiri, koulun keittäjä, voi hankkia täydennystarvikkeita koulun ruokalaan tämän viimeisen lukuvuoden hoitamiseksi. Laskua kertyi noin K5000, mutta osa tuotteista, kuten kapenta ja maapähtkinät jäi ostettavaksi huomenna Jacaranda-keskuksesta. Mielenkiintoista, että Shoprite-liikkeen myyjä suositteli meitä ostamaan ne muualta, mistä ne on saatavissa edullisemmin, .Ymmärsi, että teemme hankintoja hyväntekeväisyystarkoituksessa ja hänkin halusi olla tällä tavalla hengessä mukana. Ja kukaan ei kyllä voi väittää, että emme olisi kuluneen viikon aikana varsin ruhtinaallisesti tehneet ostoksia yleisesti Shopritesta.
Hyvästelin lapset parkkipaikalla ja auto lähti kohti Isengeä. Lasten mukana ollut koulun johtokunnan varapuheenjohtaja oli oikein miellyttävä tuttavuus.
Saimme palata Aiskin ja Elenan kanssa kadulta nappaamallamme taksilla, ja tällä kertaa kyydin hinnaksi muodostui K100.
Majapaikassa saimme hetken hengähtää, sillä kouluviraston pomo herra Chabu oli tulossa vieraaksemme klo 19.
Kari&Henna hoitivat taas suvereenisti ateriavalmistelut: grillattua nautaa, jauhelijakastiketta, herkullista sieniruokaa ja tietysti Elenan valmistamaa salaattia.
Pomo tuli paikalle ajoissa ja seurana hänellä oli opettajantyötä Ndolassa tekevä nuorehko naishenkilö. Benjaminin oma vaimo oli parhaillaan toipumassa sairaalaoperaatiosta. Alkutervehdysten jälkeen oli yleistä keskustelua koulutuksesta, periaatteista, hyvästä asenteesta lapsia kohtaan ja koulutetun henkilöstön merkityksestä ja nyt meillä korostuu tämä varhaiskasvatuksen osuus. Koulussa varhaiskasvatuksessa on noin 50 lasta, mutta sitten vain osa heistä jatkaa varsinaisille koulun vuosiluokille. Syistä ei oikein ole tietoa, mutta varhaiskasvatuksen houkuttavuudella on aina oma merkityksensä. Kouluruuasta jo oppilasryhmän kanssa puhuttaessa totesimme, että se on todella tärkeä osa päivää. Isolla osalla lapsia koulumatkaa on 3-5 kilometriä ja marssivat sen jalan, aika usein porukalla, ja nyt onneksi vielä moniaivan uusin kengin.
Benjamin kertoi eläköityvänsä noin kahden vuoden kuluttua. Tuo aika meidän pitää käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyväksi, tosin Benjamin lupasi pysyvänsä kaupunkiin asumaan jäävänä jatkossakin kuulolla, mitä näissäkin asioissa tapahtuu.
Sympaattinen ilta mahdollistui tiimin aukottomalla yhteistyöllä.
06.10., sunnuntai
Sunnuntaillekin riitti virallista ohjelmaa, sillä olimme luvanneet toteuttaa Isengen koulumme opettajille käynnin majapaikkaamme, koska he olivat yhteishaluisia osallistuen perjantaina 4.10.2024 koululla Riitan vetämälle tietotekniikkakurssille koululla, vaikka muualla maassa kaikilla opettajilla oli vapaa päivä.
Kävimme noutamassa porukalla Jacaranda-keskuksesta tarvikkeita opettajille tarjottavaan purtavaan sekä tuliaisia näytti moni noukkineen keskuksessa sijainneesta kiinalaisten halpatuotemyymälästä. Kierroksen varrella poikettiin myös ns. torille, josta saimme hankittua puuttuvia tarvikkeita kouluruokailuun K3000 kwachan edestä (kapenta-kalaa, maapähkinöitä ja papuja).
Robert heitti meidät tarvikkeinemme majapaikkaan ja lähti oitis hakemaan kylästä opettajia. Viikon aikana tämä oman auton käyttöön hankkiminen oli yksi parhaista ratkaisuista, joka teki asioiden toteuttamisesta mutkatonta ja joustavaa, ja loppumatkasta jo huonojalkaiset pääsivät istumaan auton eteen vapaampaan tilaan, kun Robertin sisko ei enää roikkunut mukana.
Opettajat olivat paikalle hieman puoli kahden jälkeen ja samalla kaavalla kuin oppilaiden kanssa, kokoonnuimme ensin yhteisen pöydän ääreen tarjoten yleisluonteisen tarinoinnin ohessa erilaista naposteltavaa. Puhuimme yleisistä asioista, korostimme positiivisen, kannustavan asenteen omaksumista lapsiin koulutyössä, ilmaisimme myös sen, että näemme ehdottoman tärkeäksi erityisesti varhaiskasvatuksen puolella pätevän työvoiman lisäämistä. Siinä vaiheessa tulee tehdä kaikki, että lapsissa syttyisi kipinä oppimiseen. Tämän hetkisillä järjestelyillä siihen ei ylletä. Totesin myös tietotekniikan osalta Lincolnille, että silloin kun Riitta pyytää toteutettavaksi jotain toimenpidettä – se tehdään ja pikimmiten. Jos on kysyttävää, kysytään – viipymättä. Menettelytavoissa on kaikilla kehittämisen varaa. En ikinä ymmärrä, että noissa oloissa rehtori opettaa vain 2 tuntia viikossa englanninkieltä. Nimenomaan englanninkielen opetuksen tasoon tulisi myös panostaa.
Uima-allas kutsui ja kaikki nuoret opettajat ottivat ilon irti veden maailmasta.
Rehtori muistutti, että yhtä tyyppiä maissia edelleen puuttuu ja kävimme kesken ilonpidon katsomassa paikkaa, josta sitä olisi saatavissa, mutta nyt kauppiaat olivatkin sopivasti kirkossa. Annoin K2000 rehtorille aineiden hankintaan paluumatkalla kotiin. Kuitti on saatu, mutta hankintapaikka vaihtui ja se aiheuttaa meille pienen selvitystarpeen.
Palattuamme muut olivat jo pöydässä nauttimassa Kapon herkullista hampurilaista ja isoja annoksia ranskalaisia kera CocaColan. Harvinainen herkku näytti opettajille olevan hampurilainenkin, mutta ei sen lihaisan paksun pihvin hurmaa voinut kukaan vahvistaa. Pöytä tyhjeni ja se on hyvä.
Kahvien jälkeen olimme valmiita kotimatkaan ja hyvän kotimatkan toivotuksiin.
Päätösillalliselle päätimme mennä omalla porukalla Urban-hotellin ravintolaan. Paikka oli hyvin täynnä ja saimme käyttöömme pihapatiolla rajautuvan oman kabinetin. Ilta sujui leppoisasti, toinen toisiamme kiitellen, yksi jos toinen tuntui kokeneen matkan aikana jotain sellaista, joka herättää vahvasti ajatuksia ja tunteita. Lisäksi olimme sitä mieltä, että nytkin ruoka oli erinomaisen hyvää ja edelleen edullista.
Illaksi hotellille ja pakkaamaan. Agregaatti napsutti ja palattuamme hotellilla oli valot: pakkaaminen lähti hyvin käyntiin, mutta sitten jälleen kaikki meni pimeäksi. Itselläni ei mitään tuntumaa siitä, mihin taskulamppu jäi, ja poistuin asunnosta katsomaan, mikä tilanne on muualla. Yhtä kaoottinen. Onneksi kuitenkin agregaatti alkoi uudestaan naputtaa ja saimme suorittaa pakkaamisen loppuun asti. Koko oleskelun ajan sähkön puuttuminen oli haastava ongelma. Onneksi majapaikan keittiöön oli pyynnöstäni hankittu uusi hella, joka toimi päällystason levyjen osalta kaasulla. Sähköä varten piti pitkin viikkoa käydä ostamassa petrolia, jotta saimme käyttöömme sähköä. Ei toki aivan tavanomainen etelänloma, mutta eihän tämän pitänyt sellainen ollakaan. Hassuinta se, että tuolla Riitan majapaikan suunnalla kylässä sähkö oli huomattavasti paremmin saavutettavissa. Jostain kuitenkin ehkä on hyvä näkyä, että olemme Afrikassa, ja meidän olomme matkan aikana olivat kuitenkin aivan eri maailmasta kuin afrikkalaisten keskimääräiset olot.
07.10., maanantai
Aamiainen oli sovittu hotellille klo 6.30. Aikaisin koko matkan aikana. Tänäkin aamuna sähkö räpsähti heti varhain päälle, ehkä lähtömme kunniaksi. Kari jako keittiön kätköistä herkkuja majapaikan teknisen puolen toimijoille, mikä oli heille varmaankin hyvin suuri huomionosoitus. Vajaan K1000 -korvauksella työtä tekeville useina päivinä saadut muhkeat voileivät olivat todella tervetullut kiitos meidänkin hyväksi tehdystä työstä.
Tarkoitus oli lähteä klo 7.20, mutta siihen tuli pieni viive lähtöhetken jännityksestä johtuvasta sähläämisestä. Kyytiin nousivat myös Kipa tyttärineen, sillä heille oli lauantain illallisella sovittu keskustelu ministeriön DEBSissä tänä aamuna klo 8. Muutamin lausein olimme käyneet valmistavaa keskustelua tuostakin kohtaamisesta.
Muun porukan matka kentälle sujui Robertin kyydissä vauhdilla välillä tiukasti penkistä kiinni pitäen. Kentällä kiersimme muutaman kunniakierroksen, ennen kuin löysimme oikealle portille ja siirryimme lähtöselvitykseen. Noissa oloissa sähköjen puuttuessa ja netittä, emme olleet pystyneet tekemään lähtöselvitystä ennalta, mutta siitä ei ollut mitään harmia.
Aika nopeasti olimme kansainvälisellä alueella siirtymässä hyvissä ajoin Nairobista meitä noutamaan saapuneeseen koneeseen. Paluu tehtiin Keski-Afrikan tasavallan Lumumbashin kautta, ja lennon kesti Nairobiin oli 2½ tuntia.
Tiesimme, että Nairobissa on pitkä vaihtoaika, eikä ainakaan minusta ole mielekästä käydä poikkeamassa kaupungilla. Päätimmekin hankkia paikat business loungesta ja nauttia siellä palveluista jatkolentoa odotellessa. Valinta oli oikea, siksikin, että jatkolentomme viivästyi vielä 2 tunnilla odotuksen aikana. Kaikkea nautittavaa oli tarjolla runsaasti, netti toimi loistavasti ja palvelu oli todella erinomaista. Täälläkin kuten lähes kaikilla kentillä liikuntarajoitteisista pidettiin todella erinomainen huoli, todella! Varaukset palveluille tuli vain olla tehtyinä hyvissä ajoin kirjallisesti ennen matkaa.
Koko loppupäivä kului siis Nairobissa lentokentän loungessa.
08.10., tiistai
Klo 01.50 ei ole kaksinen aika lennon lähdölle, mutta kaikki löysimme kuitenkin paikoillemme koneessa ja toivoimme uni-Matin saapuvan itse kunkin kohdalle houkuttelemaan. Ei vain tullut. Lento oli raskas, mutta teknisesti hyvin hoidettu – hyvin tasainen.
Pariisiin saavuimme aamulla klo 9, ja koneesta ulospääsy kesti poikkeuksellisen kauan, yli puoli tuntia. Pariisissakin oli valmistauduttu tukea tarvitsevien kuljetuksiin, mutta nyt reittimme heidän kanssaan erkaantuivat täysin. Avustajat menivät omaa reittiään ja ranskaa puhumattomat avustettavat omaa reittiään. Kertoivat tuon reitin olleen varsin mielenkiintoinen.
Muu porukka hakeutui aamiaiselle 2F -terminaalissa ravintolaan, jossa oli tilaa. Kauhistelimme hintoja, melkein Helsingin tasoa! Sambiassa melkein täällä maksetun yhden annoksen hinnalla aterioi koko porukka ja mikä oli palvelun tasossakin oli Sambian eduksi!
Tämäkin lento viivästyi, onneksi vain 35 minuuttia. Yllätys oli, että tällä lyhyellä lennolla Euroopan sisälläkin oli vielä tarjoilua! Nuori pilotti tuli vauhdilla alas taivaalta, ja jos joku onnistui koneessa nukkumaan, heräsi tässä pamahduksessa aivan varmasti.
Jämäkästi olimme kotona – ja hyvillä mielin.
Lähtöportilla meitä odotti maahantulopalvelusta Kalle-niminen virkailija, joka oli ehdottomasti huippu kaikkien kokemiemme parinkymmenen liikkumista helpottamassa olleiden avustajien joukossa.
Kari ja Henna hoitivat kulkuvälineemme lähelle kenttärakennusta ja kohta jo vilistimme tasaisella kyydillä kohti Keimolan pysähdyspaikkaa, jossa nautimme ensimmäisen kotimaisen herkun matkamme jälkeen. Vaikutti siltä, että olimme hyvin kiitollisin mielin: koimme valtavan paljon, säilyimme kaikki matkan ajan hyvin terveinä ja yhteishenki porukan kesken oli aukoton. Jos näitä tekstejä lukenut tässä vaiheessa ihmettelee, miksi en juurikaan ole kirjannut tähän Riitan koulutukseen liittyviä asioita; syy on se, että olemme sopineet, että yhdistyksessämme projektimme tietotekniseen toimintaan liittyvistä asioita valmistelun ja raportoinnin huolehtii Riitta, eikä meillä soppaa tehdessä tarvita useita keittäjiä. Tehtävien vastuut on jaettu, ja varmasti aikanaan kuulemme tästä tämän matkamme suurimmasta ja tulevaisuuden kannalta vaikuttavimmasta osuudesta: Riitan vetämän opettajienkoulutuksen annista.
Kotiin tuloa oli karu. Toki Kari ajoi ihan ulko-ovella, mutta talo oli viileä, eikä vastaanottokomiteaa ollut paikalla. Voi, miten valmis voi ollakaan nukkumaan!
09.10., keskiviikko
Pakko uskoa todeksi: tänä yönä kertyi unta 9 tuntia 38 minuuttia, ja olo varsin tasapainoiselta. Myöhäisillan talonlämmityksen jäljiltäkin talo tuntuu jo varsin kodikkaalta. Tästä on taas parin päivän rauhallisesti ottamisen jälkeen hyvä jatkaa!
Tämän päivän tiedonanto:
Kiitos osallistumisestanne Selma and Tauno Fund ry:n järjestämälle matkallemme Sambiaan. Tällaisen matkan toteuttaminen on hieman erilainen asia kuin viinanhakumatka Tallinnaan. Kuten nyt näitte; meillä oli todella poikkeuksellisen upea, yhteen hiileen puhaltanut matkajoukko. Kuten rakas Rukkamme totesi: taitaa pitää paikkansa, että me suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, varsinkin kun seurasi meidän porukkamme ilon täyteistä kulkemista maailmalla, verrattuna vastaan tulleisiin muihin kansallisuuksiin. Otos voi olla pieni, mutta meistä se kertoo jotain. Kuljimme matkan päivästä toiseen ilo edellä!
Kipa ja Silja, Kari ja Henna – teitte ihan tekemällä tästä matkasta jotain ainutlaatuista, Elena ja Jukka – small talk´inne kantaa pitkälle ja oli olennainen osa tuota Rukan mainitsemaa iloa, Riitta ja Aino-Rukka – rohkeutenne ja paneutuneisuutenne kantaa pitkälle. Kaikille yhdistyksemme puolesta mitä sydämellisin kiitos! Benjamin Chabun yhteydenotot minulle matkaan jälkeen vahvistavat, että työmme ei tule menemään hukkaan.
Arki jatkuu lounaalla Kesonkulmassa noin klo 11. Kaveruksia käydään houkuttelemassa kotiin iltapäivällä, ja lähipäivinä alkaa lukemattomien kuittien kirjaaminen ja kulujen jakaminen. Vähitellen.
Onpa päivä ollut yhtä lentoa; parasta päivässä on lukematon määrä positiivista palautetta Sambian matkaltamme – niin omalta porukaltamme kuin sambialaisilta itse kohteesta. Tapaamisessa Kesonkulmassa ei ollut ruuhkaa, mutta tarjolla oli myös herkullista kalaruokaa, ja siitä matka jatkui noutamaan ystäviä Tampereen Hervannasta. Kaverit olivat jo ehtineet alkaa kotiutua, ja varsinkin EiLa oli hyvin seurallinen, mutta nyt oli kotiinpaluun aika. Valmistauduimme jo suurempaankin jahtiin, erityisesti EiLan osalta, mutta kaikki meni varsin kauniisti, eikä auton kyydissäkään ollut mitään jupinaa. Tuntui hyvältä! Koitimme kiittää kauniisti loistavasti ystävien majoituksen hoitaneita Eilaa ja Perttiä.
10.10., torstai
Tänään sitten lippu salkoon: Aleksis Kivi, kyllä kaveri elämäntyöllään on sen ansainnut.
Aamuinen mandariini olikin sitten paluu arkeen sekin: ärtsy ja kirpeähkö verrattuna niihin ihanan maukkaisiin, joita saimme Ndolan majapaikassamme nauttia. Omasta kunnosta ei enää kotiin päästyä kannata olla huolissaan. Nöpö on jo tähän mennessä vienyt viisi kertaa lenkille, tosin voimakkaimpien sateiden aikaan ulkoilu rajoittui lähipiirin tarkkailuun ulkokatoksesta.
Eilinen ilmoitus korvapuustien pyöräyttämisesta edullisen sähkön aikaan ei näyttänyt tällä kertaa säväyttävän ketään, joten tänään voi tehdä ihan erilaisen ohjelman: keittolounas Kesonkulmalla, pikainen piipahdus Pappilan päiväkahveilla - oikeasti sinnekään ei voi vain jäädä istua möllöttämään paikallaan, sillä tekemätöntä työtä projektimme eteen on vaikka kymmenelle jakaa. Lisäksi illalla on Koulutustuki ry:n johtokunnan kokous edellisen vuoden tilinpäätökseen liittyen.
Laitoin aamusta eilisten viikkopalaverikeskustelujen pohjalta kylään muutaman yleiseen opetukseen ja käytännön järjestelyihin liittyvän kysymyksen:
"We ask kindly some explanations concerning our work there at Isenge village: 1. You told us that part of the pupils got some help some the UK. What kind of help? How many pupils? 2. Principal´s daily work: if principal teaches weekly 2 lessons English at class 5, can you tell precisely what else principal is doing at school. 3. We noticed that class 4 pupils English skills were pretty poor. Can it be so that the English teacher does not teach in English during the lesson. How do you think that pupils learn to speak English if you do not use it actively. Also through several educative programmes you could find help in interesting exercises. 4. What is you plan to develop the early learning more active and make pupils interested in all learning school can offer. Almost 50 pupils for one person is too much and how it is possible that all persons who have some practice of school work, are working at other classes. Less work perhaps? - As you notice our only priority is to guarantee better learning possibilities for children. I heard that teachers are making scones for themselves? Did we buy the owen for that purpose? Where from you get materials to make these scones? Hopefully not from pupils lunch materials. And when we organized and payed all your studies during this week, why didn´t you show any activity yourself to do something to prepare yourslef something to eat in these most special moments Riitta planned for you. I wish to see from your side also other positive activies not only asking money from our side. 5. Government support: We demand also written report on the monetary help that the Zambian government is giving to the school. During Christine´s regime we even did not here anything about this, and same continues during Feddah´s regime. - Wish you all a very sunny and active day!"
eli tiedustelin, mitä ja kenelle alueella poikennut brittiryhmä on toimittanut matkansa yhteydessä avustustarvikkeina. Kuulopuheiden mukaan avustuksia on toimitettu kovin valikoidusti. Lisäksi utelin englanninkielen opetuksesta: onko mahdollista, että ao. kielen opettaja ei käytä tunnin aikana varsinaisesti lainkaan englanninkieltä? Huoli on myös varhaiskasvatuksen ryhmän koko ja se, että ryhmästä vastaa henkilö, joka ei ole saanut edes oman peruskoulunsa päättötodistusta hankittua, ja vuosia vapaaehtoisina opettaneet opettavat ylempiä luokkia, joissa on muutamia oppilaita. Tässäkin se alku olisi kuitenkin ehkä kaikkein tärkein. Utelin myös valtion koululle maksamista vuosittaisista tuista. Tiesin ennestään, ett niitä saadaan, mutta tarkkoja määriä ei ole meille välitettu. Nyt vaadimme tiedot!
Käynnillämme jätimme kouluvuoden joulukuussa pää3 ttyessä jaettavaksi oppilaille sinetöidyissä kirjekuorissa seuraavat stipendit:
Kirsi Toivonen, at 5 150
4 140
3 120
Ukko 3-4 150
Narva market 5 160
4 140
3 120
Mother Isenge 3-4 135
JaJa girl 150
JaJa boy 150
yhteensä K1415, = 48,84 €.
Kummilapsi
+ 15€, kiitos! AHL