Videota ei löydy

KOULUA VIHKIMÄÄN SENEGALIN DIAMNIADIOUUN

Koulumme toinen kehitysyhteistyökohde sijaitsee Senegalissa. Ensimmäisen kerran kävimme täällä syyskuussa 2012 ja isommalla ryhmällä lokakuussa 2014. Tällä kolmannella kerralla olemme paikalla koulumme oppilaiden ja heidän ystäviensä rahoittaman yläkoulun vihkiäisjuhlassa.

Harvoin on ollut yhtä väsynyt kuin ennen tälle matkalle lähtöä. Saksan matkan aikainen vilustuminen painaa vielä päälle ja kaiken maailman asioita pyörii tällä kertaa ehkä liikaa päässä. Nytkin perjantaiaamuna klo 8.03 dakarilaisen majapaikkamme ylimmän kerroksen terassilla pohtii, mitä ihmeen järkeä tässä on koittaa joitain merkintöjä matkasta laittaa ylös. Tämänkin matkan osalta kehotin tai käskin oppilaita lukemaan edellisen matkan kuvauksen, mutta pääasiallisesti sivua oli vain silmäilty, sisäistetty ei juuri mitään. Näistäkin matkalaisista siis kaikki ovat kuin ensikertalaisia ja jokaisen asian kohdalla voi aloittaa “here god”-taivastelun uudestaan. Ihan sama, tavoistaan kun ei pääse helpolla, kirkaan asioita ylös ja jo tällä matkalla on paljon sellaisia asioita, joita ei viimeksi tapahtunut.

Edellisen viikon Saksan matkalla materiaalia sai esille melkein joka päivä. Täältä sen sijaan se ei tule onnistumaan. Aika näyttää.

Me lähdimme matkaan kotini pihalta torstaiaamuna klo 3. Siihen asti voi varmistaa, että kotisairaanhoidon palvelut toimisivat omilla nurkilla. Aamu oli kaunis ja ongelmitta saavuimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaan lentokentälle. Toisten matkalaukut oli helpompi saada koneeseen kuin toisten, mutta siitä nyt ei suurempaa harmia ollut.

Kaikki lennot kulkivat hyvin ajallaan. Finnairin lento Frankfurtiin oli avian täynnä samoin Iberian lento Frankfurtista Madridiin. Madridissa halusimme palauttaa mieliimme viime vuoden kauniit muistot pyrkiessämme herkuttelemaan erääseen S-terminaalin ravintolaan. Tällä kertaa kohtaloksemme koitui lentää pihalle, sillä tarjoilijalle ei kelvannut ajatuksemme nauttia pelkästään herkullisia jälkiruokia juomineen. Ovea näytti ja varmisti sen, että emme sitten samaan paikkaan toisten astu. Viime vuonna laitoimme vielä ravintolan nimen esille kiitokseksi hyvästä kokemuksesta. Ehkä tämä oli ikäsyrjintää, sillä asiakkaiden keski-ikä oli 67,5 vuotta.

Viimeinen lento Madridista Dakariin Iberian siivin oli varsin hyvä. Ensinnäkin koneeseen tuli vähän väkeä ja väsyneimmät voivat siirtyä oikein kunnolla lepäämään, lisäksi lennon aikana tarjottiin lämmin ateria.

Oppilailla oli suuri hämmästyksen aihe, että lentokentällä oli varsin monen tunnetun lentoyhtiön kone. Tänne saattaa olla ihan businessihmisilläkin olla asiaa. Oppilailla oli myös tietoa siitä, että uusi lentokenttä on rakenteilla, mutta työ on pahasti tällä hetkellä myöhässä. Niinpä saimme nauttia jonottamisesta kuumassa hallissa sekavassa järjestyksessä. Luukulle päästyään sai todeta, että muutama sana ranskaa olisi kannattanut käydä koululla harjoittelemassa. Leiman sai kuitenkin passiin aika helpolla, kunhan osasi sijoittaa käsiensä kaksi sormea laitteelle. Viime vuoteen verrattuna maahantulo oli kuitenkin joustavampi. Suomen kansalaiselta ei nyt kyselty viisumia.

Matkalaukkujen odotushalli oli maahantulotarkastusta vieläkin kaoottisempi. Santeri pinkoi ahtaassa hallissa selvittämäänb, mihin suuntaan laukkuja kannattaisi koittaa suunnata etsimään. Laukut varmaan kannettiin käsissä koneelta halliin, sen verran kauan siinä meni aikaa. Kaikkien laukut kuitenkin tulivat monimutkaisen matkareitin jälkeen perille, eikä samoja selvityksiä tarvinnut tehdä' laukun hajoamisesta kuin viime vuonna.

Mamadoun veli oli odottamass meitä ulkopuolella ja valitteli, että on joutunut odottamaan meitä jo kauan. Olin siitä kovin pahoillani, mutta hänen olisi kyllä nyt jo pitänyt oppia, että lennon saapumisesta menee aina aika lailla aikaa ennen kuin ihminen pääsee ulos hallista. Meitä odotti 8+1 -paikkainen Toyota, jollaiseen täällä Afrikassa on parhaillaan lastattu 24 henkilöä.

Rahaa olisimme halunneet vaihtaa itsellemme, mutta ainoa paikka, jossa se olisi onnistunut oli musta pörssi. En kelpuuttanut sitä vaihtoehtoa. Otin pienen erän luottokortilla maksaakseni matkamme asunnolle. Parkista saimme ensinnä pulittaa 5000 frangia, varsinainen hinta kyllä oli 1000 frangia, mutta loppuosa rahasta katosi kaikille auttaville tahoille meiltä lupaa kysymyttä. En tästä isompaa numeroa tehnyt. Josko nämä paikalliset porukat halavat olla tekemisissä kanssamme tai sitten eivät. Osapuoli joka loppujen lopuksi kärsii on todella jokin muu kuin me.

Pitkään laahukseen pukeutunu ystävällisen oloinen kuljettaja teki tämän matkan elämässään ensimmäiden kerran. Yksi tietyö sotki reitin niin, että saimme loppujen lopuksi todella perusteellisen kuvan dakarilaisten esikaupunkien elämänmenosta tummenevassa illassa. Oppilaieen kommentt eivät olleet mitenkään tyrmääviä. Reitin varrelle osui monia tuotemerkkejä, jotka herättivät heissä lämpimiä tuntemuksia, mutta niitä en ala sen tarkemmin analysoida.

Majapaikka löytyy ja osaan vanhasta tottumuksesta samaan huoneeseen, jossa viime matkalla sain hikoilla. Pikapuoliin siirrymme ylös terassille illalliselle, sillä senkin olimme Suomesta käsin menneet tilanneeksi, vaikka lukemattomien pikkuaterioiden ansiosta olimme kyllä varmaan kaikki alka kylläisiä. Ruokailupaikan ylhäällä ukoterassilla koimme viehättäväksi ja meren äänet kuuluivat upeasti. Kanakin oli hyvää, mutta kaikkia väsytti aivan tolkuttomasti, niinpä vetäydyimme yöpuulle ja sovimme saapuvamme aamiaiselle vasta klo 9.30.

Perjantai 8.10.2015 - taksvärkkipäivä koululla

Neljä oppilasta hoiti omaa osuuttaan taksvärkistä täällä Afrikassa. Kotona aina aamu-uutisten yhteydessä tulee katseltua maailman säätä. Erityisesti huomio kiinnittyy Daaresalamin ja Dakarin lämpötiloihin. 30 tuntuu täällä ihan normaalilta, eikä numero muutenkaan suuresti hätkäytä, sillä onhan Suomessakin joskus yli 30 astetta. Täällä paikan päällä vasta kuitenkin tajuaa näidene olosuhteiden eron. Yön alin lämpötila näyttää vierailumme aikana olevan 28 astetta ja siitä saattaa sitten tulla se meitä rasittava tekijä. Tyttöjen huoneessa saa aikaiseksi ihan kunniollisen jäähdytyksen ja varmistuksen sillä, että varmasti saa täällä itsens kipeäksi- Koitamme luovia siten, että Suomessa ei sitten heti jokin pöpö iskisi. Emme me oikeasti tästä lämmöstä valita.

Aamiainen maistui hyvältä.

Päätimme lähteä tänään käym,ään vapaudenaukiolla sekä ostoksilla keskustassa. Olin edellisenä päivänä kertonut Mamadoulle, että välttämättä emme hänen veljensä palveluja tarvitse. Osaamme hankkkia kuljetukset itse. Veli oli kuitenkin aamulla paikalla, emmekä häntä poiskaan ajaneet. Veljellä on kova  halu päästä Suomeen tai vaikka Latviaan töihin. Siksi hän tiedusteli kovasti myös Sandrisin kuulumisia. Viisuminsaanti Eurooppaan ja Suomeen on kyllä nykyisissä olosuhteissa aivan mahdotonta.

Majapaikan emäntä soitti meille autot ja jälleen saimme kiemurrella läpin sokkeloisten esikaupunkien. Eurooppalaisia liikennesääntöjä ei kannattanut miettiä. STOP-merkki ei merkinnyt pysähtymistä. Välillä näkyvyys peittyi karmeaan savuun, ja tietysti suurimman osan tuoksuista saimme sisälle, sillä ovissa ei ollut vipua, jolla olisi saanut väännettyä ikkunaa kiinni.

Saavuttuamme keskustan alueelle saimme tietysti seuraksemme yhden paikallisen henkilön, jolla tietysti yksi sukulainen oli töissä lähimaassamme ja henkilö alkoi sitten kieppua ympärillämme ja tarjota opastuspalvelujaan.

Kiersimme Casino-kaupassa täydentämässä majapaikkamme varastoja. Kovin suuria kantamuksia ei mukaamme kertynyt. Ennen ostoksia osa porukasta nautti länsimaisen näköisestä jäätelöpaikasta. Jäätelöt olivat todella hyviä ja nyt jälkeenpäin tietää, että mitään vatsavaivoja ei tullut. Poikkesimme myös vapaudenaukiolla. Se oli yllättävän vaimean näköinen. Edes vesialtaassa ei ollut vettä.

Tien varret ovat tyypillisiä kehitysmaan keskustalle: korkeuseroja riittää ja se tarjoaa mahdollisuuden tehdä erilaisia mahalentoja tutustumismatkan aikana. Emmekä mekään niistä jäneet paitsi, kaikkien kannattaa matkaansa varten aina ottaa henkilökohtainen matkavakuutus myös terveyden varalta. Vaatevarastokin tässä helteessä kuluu nopeasti loppuun. Hiostavassa autossa, vanhoja nahkapenkkejä vasten ihoaan hinkatessa voi olla varma, että puolen päivän rundilla kaikki on mennyttä. Täällä sää hienompikin turisti jossain vaiheessa oppia kulkemaan ryysyläisenä.

Tekstin kirjaaminen on jälleen tuskallista. Joko ei ole sähköä, tai sitten on niin kuuma, että ei kerta kaikkiaan kykyne istumaan koneella. Toisaalta miettii sitä, että oppilaatkaan eivärtjuuri vaivautuneet sivuilla poikkeamaan, vaikka ovat innolla olleet matkaan lähdössä. Koulutien Uutistenkin osalta on saanut lähinnä kuulla sitä, kun ihminen korostaa, että ei ole millään löytänyt aikaa niilläkään sivuilla poiketa. Toisaalta kun katsoo, montako ihmistä on poikennut nyt Isengeclubin sivustolla, vaikka se ei ole kovin kauan ollut auki, on hieman toivoa, että joskus löytyisi ihan  uusiakin ihmisiä toimintaan mukaan. Ei siinä monta ihmistä tarvita, että jotain tapahtuu, ihmettelijöitä matkan varrelle mahtuu aina.

Illalla nautimme maukasta lampaanlihaa terassilla. Majoituspaikasta ei juurikaan kuulunut valituksia. Kaikissa huoneissa oli vessa ja se on näillä leveyksillä aika ylellisyyttä. Kaikilla muilla näytti vettäkin tulevan ihan hyvin paitsi minulla.

Altaasta  kuuluu kommentti, että yleensä leffojen älyköt  ovat kaltaisiamme blondeja. Nettilehdestä näkyy arvioita siitä, millaisia tappioita suomalainen taisteluosasto kärsisi sodassa. Turkin Ankarassa on ansiokkaasti saatu aikaiseksi paljon ruumiita. Millainen tämä maailman oikein on? Sivistyksen määrän lisääntyminen ja uusiutuva opetussuunnitélma tuksin helpottavat yhtään tätä tilannetta. Me olemme matkalla avaamaan yläkoulua, jonka varat on saatu kasaan suurella vaivalla. Aika ristiriitaista on elomme: Fannyn elämä on Millan elämä ja Millan elämä on Fannyn elämä kuuluu tällä hetkellä altaasta. Alkaa tuntua, että siotä alkaa tippua tämän ajan rattaalta.

Maanantai 12.10.2015

Tänään aamiainen oli poikkeuksellisen aikaisin jo klo 7. Mamadou ja Jenni saapuivat jossain vaiheessa iltaa majapaikkaamme. He kyllä viestivät tulostaan, mutta minä vanhus jo siinä vaiheessa laskin saapumattomia lampaita pilven reunalla. Aamulla tapasimme iloisissa merkeissä aamiaispöydässä. Mamadou kertoi, että hänelleä oli ollut kouluasian tiimoilta monia tapaamisia vielä eilen Dakarissa. Pääkaupungista oli tulossa lisäksi kylään iso bussilastillinen Mamadoun ystäviä ja sukulaisia. Mamadoun isän suku on kotoisin kylästä ja isoäiti elää vielä.

Meitä odotti pihalla sama kuski kuin viime vuonna. Kuljetettavaa oli paljon, sillä juhlasssa meidän oli tarkoitus luovuttaa noin 400 vihkoa, 200 kuulakärkikynaa, 50 paria erilaisia erittäin laadukkaita lasten kenkiä, noin 15 jalkapalloa ja neljä pumppua pallojen täyttämiseen. Lisäksi karkkeja oli noin 600 henkilölle. Kengät ja jalkapallot olimme saaneet Suomesta lahjoituksina ja niistä haluamme lämpimästi kiittää. Erityisesti kenkiä luovuttaessa korostimme, että lahjoittajien tahtotila on se, että ne jaetaan todella tarpeessa oleville, eikä pelkästään alueen johtavan suvun lapsille. Kaikki eivät ehkä tuollaisista viesteistä pidä, mutta se on meidän linjamme, jonka olemme kantapään kautta oppineet Sambiassa.

Ryhmä Vesilahden yläasteen oppilaita matkasi Senegaliin osallistumaan yhteistyökohteen Diamniadion kylän yläkoulun vihkiäisjuhlaan.

Lähtijöitä olisi ollut enemmänkin, mutta neljän osalta rokotukset olivat kunnossa ja matkalle voi lähteä turvallisin mielin. Kaikki lähtijät olivat ensimmäistä kertaa matkalla Afrikkaan ja pientä jännitystä oli ilmassa, varsinkin kun aikaisemmat matkoista kirjoitetut kertomukset oli lähinnä silmäilty läpi. Vanhoissa tiedostoissa ei ollut osattu lainkaan kertoa lentokenttien verovapaiden myymälöiden palvelutasosta. Aikaisemmista tarinoista oppilaille olisi pitänyt selvitä myös se, että ei se matkanteko todella syrjäiseen maankolkkaan ole kovin suurta riemua ja nautintoa. Taukoja ei pidetä aina silloin kun me niitä haluaisimme, eikä virvokkeita ja Sun Ice- annoksia ole tarjolla, kun se meille olisi sopivaa. Ensimmäiseen matkaan verrattuna moni asia hoituu kuitenkin sujuvammin.

Matka juhlapaikalle oli oma lukunsa.  Sitä alkaa helposti pitää näkeensä normaalina. Joidenkin sora-autojen katolla oli 10-20 ihmistä omaa matkaansa edistämässä.  Välilllä poliisi pysäytti koko porukan tutkiakseen auton viralliset paperit. Eli poliiseilla oli ihan sama toimintapa kuin Vesilahdessa. Alaikäisten oppilaiden matka pysäyteyttiin siihen paikkaan tai stten jollain oppilaalla oli niin viriretty mopo, että...  

Vihkiäisjuhla pidettiin Djirndan hallinnollisen alueen Diamniadion taajamassa maanantaina 12.10.2015 klo 12 alkaen.

Paikka on melko vaivalloisesti saavutettavissa: Dakarista on autolla matkaa noin 3½ tuntia ja lisäksi suistoalueella saa matkata veneellä reilun tunnin. Lisäksi eri liikennenvälineiden välillä on odottelua ja +34C –asteen lämpötila tuo matkaan oman haasteensa.

Ennen kuin aloitimme venematkan kylään poikkesimme Badaran pyynnöstä paikallisen pankin konttorissa. Badara kertoi, että kylään ei ollut vielä saapunut Vesilahdesta 19.8.2015 lähetetty 9.100 euron rahalähetys. Badara kysyi, sattuisiko minulla olemaan kuittia todisteeksi siitä, että raha on todella lähtenyt Suomesta matkaan. Sanoin, että en kuittia tarvitse ja paikalla on nytkin lisäksi monta oppilaskunnan hallituksen jäsentä, jotka varmaan muistavat näin suuren rahalähetyksen lähettämisen. Näin olikin asianlaita. Jostain kumman syystä laukkuuni oli kuitenkin jäänyt pankkiavaimet ja koska Mamadou pääsi paikallisen nettiliittymän kautta omalle Ålandsbankenin tililleen, oletin, että myös mina saisin sieltä esille nyt tässä pikkukylässä tarvittavaa tietoa. Hyvästä numeromuistista on joskus apua. Rahalähetys löytyi Senegal-tililtä juuri 19.8.2015 lähetettynä. Viiden neliömetrin kokoisessa paikallispankinjohtajan huoneessa Mamadou luki rahansiirron tietoja, jotka sitten lähetettiin vanhanaikaisella faksilla eteenpäin lisäselvityksiä varten.

Kävimme ensimmäisen kerran kylässä syyskuussa 2012. Siloin odotimme, että kyläneuvosto tekisi päätöksen siitä, mikä olisi kylän kehittämisen kannalta olisi tärkein asia. Vastaus oli yläkoulun rakentaminen. Muutamat meistä olettivat, että tätäkin tärkeämmäksi koettaisiin  uuden vedenotttojärjestelmän rakentaminen. Diaminiadion kylä on meriveden saartamalla suistoalueella ja puhtaasta vedestä on suuri pula. Vedenpuhdistusjärjestelmää varten he ovat kuitenkin aiemmin saaneet tukea kansainväliseltä järjestöltä. Koulu kuitenkin voitti tässä asiassa.

Vesilahtelaisten oppilaiden toimesta on kolmen vuoden aikana kerätty yläkoulun rakentamiseen 14.105.000 cefaa eli 21.700 euroa. Lempäälän lukion oppilaskunta on mukana hankkeessa 5%:n panostuksella. Koulun rakennuttamista on tehty myös Sambiassa, mutta Senegalin osalta suurin ero oli siinä, että asiat toteutuivat nopealla aikataululla sopimuksen mukaan. Aloituspääoma toimitettiin Helena ja Eero Lapin suojissa perille Senegaliin 15.10.2014 ja nyt sitten olimme jo juhlimassa koulun valmistumista.

Juhlaan oli valmistauduttu huolella. Juhlapaikalle oli tuotu suojia, jotka mahdollistivat useampituntisen tilaisuuden. Djirndan alueen pormestari Badara Diom tervehti paikallisia ja suurta ulkopuolelta saapunutta joukkoa. Pääkaupungista Dakaristakin oli saapunut juhlaan noin 50 Mamadou Lamine Fallin sukulaista ja ystävää. Mamadou Lamine Fall on ollut aktiivisesti mukana globaalikasvatuksen hankkeissa Vesilahden yläasteen kanssa. Yhteistyö Mamadoun kanssa alkoi aivan sattumalta, kun Vesilahden yläasteen rehtori oli matkalla Turusta Tukholmaan Hanoin yliopiston dekaanin Nguyen Ngoc Lamin kanssa. Mamadoun korviin kantautui keskusteluistamme tieto, että pohdimme jotain tapaa, miten Lamin suvun päiväkotikoulua voisi tukea sen toiminnassa. Mamadou tuli juttusille ja sanoi, että olisi todella hieno asia, jos hänenkin kotimaansa lapsia voitaisiin avustaa koulutielle. Ensimmäisessä keskustelussa positiivista oli se, että Mamadoun kanssa voi yrittää sanoa jotain ranskankielellä, koska Senegalin virallinen kieli on ranskankieli. Ranskankieliseltä alueelta on yritetty Vesilahden yläasteelle saada toimivaa yhteistyökohdetta, mutta siinä ei ole valitettavasti ajoittain kovistakin yrityksistä huolimatta onnistuttu.

Vietnamin osaltahan meille kävi pian niin, että päiväkotikoulu ilmoitti, että he eivät varsinaisesti enää tarvitse mitään ylimääräistä tukea. Heidän tulee koittaa itse selvitä: ystävinä he toki haluavat jatkaa ja mielellään avustavat meitä tulevilla Vietnamin matkoilla.

Siinä tuli sitten tilaa alkaa kartoittaa mahdollisuuksia työskennellä Senegalin hyväksi.

Ulkomaalaiselle juhlan seuraaminen oli yhtä suurta teatteria. Puheenvuorot keskeytyivät vähän väliä yleisön laulu- tai tanssiesityksiin. Tunteet olivat pinnalla, sillä yläkoulun merkitys syrjäisen seudun lapsille ymmärrettiin suurena mahdollisuutena. Tähän asti opintojen jatkaminen neljän vuoden jälkeen oli mahdollista vain hyvin harvoille. Täydellinen hiljaisuus juhlapaikalle tuli siinä vaiheesa, kun puheenvuoron sai Opetusministeriön ylitarkastaja Souleymane Diop. Hän kuten kaikki muutkin puhujat välittivät nöyrät kiitoksensa Vesilahden kunnalle, joka teki mahdolliseksi koulun rakennuttamisen. Tässä kohtaa Mamadou oli kyllä viestinyt asiaa hieman turhan myönteisesti Vesilahden kunnan kannalta. Kunta sinänsä ei asiassa ole millään tavalla toimija, mutta en nyt sitä enää tässä vaiheessa alkanut korjata. Veronmaksajien varoja ei näinäkään taloudellisesti vaikeina aikoina ole suunnattu euroakaan tähän hankkeeseen. Kyllä se on perustunut yksityisten hyvää tarkoittavien ihmisten tahtotilaan. Yläasteen oppilaillakin olisi pelkkien taksvärkkien kautta mennyt kymmenen vuotta koulun rakentamisrahojen kokoamiseksi.

Ylitarkastaja Diop kävi  neljänkymmenen minuutin puheessaan läpi niin opetussuunnitelman haasteet kuin valtion tarpeet saada yhä lisää opinnoissaan edistyviä nuoria kansalaisia maan hyvinvointia nostamaan. Loppuviikosta yläasteen oppilaille vihjailtiin mahdollisuudesta käydä keskusteluja Opetusministeriössä tulevaissuuden yhteistyöstä.

Tässä kohtaa tuli pakosti mieleen vuoden 2012 koulun vihkiäisjuhla Sambiassa. Silloin Suomesta oli matkaan lähtenyt lähes 30 henkilön ryhmä juhlistamassa Isengen kylän mekittävän projektin, alakoulun valmistumista. Tuossakin maassa olimme toistuvasti käyneet opetusministeriössä ja kouluhallinnon alueviranomaisten luona. Heistä ei kuitenkaan kukaan kiireiltään ehtinyt paikalle, kannustusrahat olisivat saattanee auttaa asiassa, mutta tälläkin mantereella meidän perusperiaatteitamme on korruption vastaínen taistelu. Diamniadion koulun osalta varmistui heti sen pääseminen mukaan kansalliseen koulutuksen ohjelmaan ja myös valtionosuuden piiriin. Tällöin valtio varustaa koulua samoin kuin valitsee opettajat ja maksaa näiden palkat.

Urhoollisesti oppilaat kuuntelivat aina vaan uusia puheenvuoroja, joiden kielenä oli joko serer tai ranskankieli.

Vesilahden yläasteen puolestakin juhlassa piti toki jotain sanoa. Muistissa on tilanteet, joissa jotkin nuoret miehet ovat yrittäneet saada mitä erikoisimmilla konsteilla viisumia Suomeen tai muihin pohjoisen Euroopan EU-maihin. Sandrisia on tällaisilla yhteydenotoilla vaivattu. Koitimme rauhoitella kaikkia paratiiseihin pyrkiviä: toivomme, että oma koti olisi jokaiselle kullan kallis, eikä se raataminen siellä pohjoisessakaan nyt todellaan mitään yhtä suurta iloa ja rakkautta ole. Ulkomailta tuleva saa useimmiten raataa olemattomalla palkalla kalliiden elinkustannusten keskellä ja kotimaassa lähisuku odottaa, että kaikki liikenevä lähtisi jonkin rakansiirtojärjestelmän kautta arkea helpottamaan Senegaliin.

Kiittelimme toki paikallisia toimijoita siitä, että sovituista asioista on pidetty kiinni. Toki toivomme, että jatkossa joku paikallinen alkaa ajoittain kirjoittaa meille kuulumisia kylältä joitakin kertoja vuodessa. Sama asia ei toimi vieläkään Sambian kanssa. Terveydenhoitajakoulutuksessa oleva nuori neiti muistaa viestiä meille silloin, kun rahat loppuu, mutta pyydettyjä arkielämän kuvauksia ei vain kuulu, jos ei sellaiseksi lasketa kirjeissä mainittuja “God Bless You” – tervehdyksiä.

Oppilaat Milla Pesonen, Topias Lella, Santeri Hirvikoski ja Fanny Kalliokulju esiteltiin yleisölle suurten suosionosoitusten kera. Yleisön halusi maiskutella heidän nimiään, erityisesti Fannyn nimi tuntui maistuvan. Juhlan aikana oppilaista Topiaksella ja Millalla ei juuri ollut sanottavaa: kaikki näetty ja koettu tekee kerta kaikkiaan sanattomaksi. Mistään näin vaikuttavasta ja kiitollisesta juhlasta ei voinut olla mitään ennakkotietoa. Saapuessamme kylän satamaan emme olleet mahtua satamalaiturille. Vastaanottajía oli niin valtavasti. Musiikin, tanssin ja ihmisten ystävällisyyden ja ilon yhdistelmä oli aivan oto kokemus. Kuin jonkinlaista huumaa. Onneksi emme olleet suunnitelleet, mitä kunkin pitäisi juuri tässä kohtaa kylään saapumista tehdä. Olimme täysin kyläläisten piirittämiä ja valuimme eteenpäin ihmismassan myötä. Vähitellen kun väljyyttä tuli lisää täyttyivät kaikki sormemme innokkaista lapsista, jotka kaikki halusivat pitää meistä kiinni. Ohjaavalta opettajalta meinasivat tässä touhussa lähteä housutkin jalassa, onneksi lopulliset vanhingot oli kirjattavissa vain rikkirevenneeseen housun punttiin. Tällaistako on meno nuorten musiikkifestivaaleilla?

Viime perjantaina Vesilahden yläasteella tehtiin vielä taksvärkkipäivä, jolla koottiin varoja mm. tämän Mamadou Lamine Fall – koulun käsikirjaston Bibliothèque SÖPÖn perustamiseen.

Juhlan jälkeen jaoimme lapsille ja lapsenmielisille karkkeja juhlan kunniaksi. Se onnistui hieman paremmin kuin 2012 Sambiassa, mutta aikamoisen hulinan saimme nytkin aikaiseksi. Täällä ei ole tapana vähiä rahoja makeisiin ja muihin epäterveellisiin asioihin tuhlata.

Pormestarin asunnolla meille oli tarjolla meren herkkuja sisältävä ateria ranskalaisten perunoiden tai couscousin kera. Ruoka maistui todella hyvältä.

Teimme vielä tervehdyskäynnin kylän uskonnollisen johtajan ja Mamadoun suvun asunnoilla. Käteltäviä riitti. Matkalla mukana olleet oppilaat ovat varmaan saaneet vahvistuksen siitä, että luonteva kättelytaito on maailmalla suuressa arvossa.

Emme ole saaneet täältä matkalta videonpätkiä juurikaan esille. Tullessamme kylän laiturille, meillä oli suuria vaikeuksia nousta veneestä, sillä laituri oli niin täynnä väkeä. Paikalle oli kannettu suuret äänentoistolaitteet ja kymmenillä ihmisillä oli mukanaan erilaisia soittimia. Tuon pätkän näkemistä itsekin ihan odottaa, sillä siinä varmaan on ihan huumaava tunnelma.

Matkakertomuksen teksti ei tästä laajene. Aikaisemmista matkakertomuksista saa riittävän laajan kuvan kohteista muuten. Pääsyynä tähän on se, että aika ei kerta kaikkiaan riitä. Huonojen yhteyksien ja sähkökatkojen takia ylipäätään minkäänlainen tiedon jakaminen täältä on haastavaa ja lisäksi tässä on takana kaksi varsin laajaa matkakokonaisuutta: Saksa ja Senegal.

Opettajan roolissa sitä alkaa olla tekemässä näitäkin asioita viimeisiä kertoja, mikä on oikein hyvä asia. Sitä alkaa tuntea olevansa “vanhan liiton” miehiä ja uudet tuulet puhaltavat myös näissä kansainvälisyysasioissa. Vesilahden kuntakin on saamassa jossain vaiheessa uuden strategian ja silloin on syytä voida nähdä avarasti maailmaan sen ajan tarpeiden mukaiosesti rakentaa suunnitelmia.

Lopputuloksen osalta tämä vierailu oli erityisen onnistunut. Kolmen vuoden työ sai arvokkaan, muistorikkaan päätöksen. Tältä pohjalta pitäisi vielä pystyä vetämään kolme koulutusta, jonne Vesilahden yläastetta on pyydetty kertomaan kokemuksistaan. Tätä pidän kaikkein suurimpana haasteena tällä hetkellä, sillä käsiteltävään teemaan liittyen on pakko näiden päivien osalta todeta, että puhun melko lailla eri kieltä ja hahmotan globaalin maailman aika lailla eri tavalla kuin mukanani kulkevat nuoret. En halua olla heidän mielipiteidensä muokkaaja, jokaiselle ajatukselle löytyy maailmassa tilaa. Tämän projektin kipparina haluan kuitenkin viedä kokonaisuuden maaliin niiden ajatusten pohjalta, joita Paula Mattilan ja Liisa Jääskeläisen kanssa olemme menneet vuodet käytännössä pyöritelleet.

Jaa tämä sivu